Vaarallinen kristitty

Palkittu esseisti ja kääntäjä Antti Nylén tietää, ettei nokkeluudesta ole apua kun kirjoittaa uskosta. Siihen tarvitaan "rohkeutta, itsensä likoon laittamista ja häpeän sietämistä". Aikana, jolloin katolinen kirkko on pahimman kerran ryvettänyt itsensä ties missä skandaaleissa, joista pedofilian peittely on karmeimmasta päästä, hän uskaltaa tunnustaa rakastavansa kirkkoaan.

Tähän jos mihin tarvitaan rohkeutta, varsinkin kun kyse on kriittisestä ajattelustaan tunnetusta keskustelijasta. Nylén ei nytkään petä odotuksia. Tunnustuskirjassa (Kirjapaja) hän paitsi tunnustaa rakkautensa myös roimii kirkkoaan olan takaa. Se on hänen mielestään toisinaan niin armoton ja epäoikeudenmukainen, "että itkettää". Hän haluaisikin romuttaa sen alkutekijöihinsä ja kotouttaa postpatriarkaaliseen maailmaan.

Naispappeuden kieltäminen ja homojen kohtelu ovat hänen mielestään esimerkkejä ikiaikaisen patriarkaatin jättämistä jäljistä, jotka katolisesta kirkosta olisi pikimmiten siivottava pois. Tästä tuleekin hänelle kynnyskysymys kirkkoon kuulumisessa. Mikäli hänen puolisonsa sattumalta olisi ollut mies ja hänet vaadittaisiin valitsemaan: hän vai Kristus?

Antti Nylén. Kuva: Seppo K. Niiranen ja Kirjapaja.

"Taatusti Kristus olisi saanut minulta pakit", hän tunnustaa kirjassaan.

Omantunnon kuunteleminen ja oman älyn käyttö ei seurakunnassakaan ole kielletty. Kuulumalla kirkkoon sitä voi omalta pieneltä osaltaan muokata, siitä eroaminen puolestaan olisi palvelus vanhoillisille, jotka haluavat museoida sen ja näin ottaa se hengiltä, päättelee Nylén.

Vallankumous Antti Nylénin tapaan

Mutta miksi sitten kuulua kirkkoon, jos se toisinaan tuntuu niin surulliselta ja vaikealta? Siihen Nylén kirjassaan yrittää vastata. Itse hän kasvoi uskonnottomassa perheessä käymättä uskonnontunneilla, vasta kolmikymppisenä hän liittyi katoliseen kirkkoon.

Toimiessaan Etsijä-lehden päätoimittajana hän huomasi ajattelevansa ensimmäisen kerran, että kristinusko sittenkin on "ihan järkevää". Tästä alkoi poukkoilu, palapelin kokoaminen hajanaisista ja yksinäisistä mietteistä. Elämää järisytti isäksi tuleminen, luomisen ihme.

Samaan aikaan musta pilvi pään yllä, ympäristökatastrofi, paheni ja johti kyseenalaistamaan edistysuskon ja kestävän kehityksen idean. Teknisiä innovaatioita ja tieteen faktoja meillä oli jo riittämiin, ellei liiankin kanssa. Vai mitä mieltä olette seuraavasta tulevaisuusutopiasta?

"Ehkä ihmiset tuhottuaan luonnon ja mullistettuaan ihmisluonnon istuvatkin robottien ylläpitämissä happikaapeissa ajasta aikaan ja päivittävät sosiaalista mediaa?"

"Kysymys lajimme ja koko maapallon kohtalosta on lähinnä, ellei ainoastaan, hengellinen, ihmisen itseymmärrykseen liittyvä haaste", Nylén päättelee. Ja epäilee ateismin leviämisen ja kulutuskulttuurin kulkevan käsi kädessä.

Entä missä määrin saavutettujen ihmisoikeuksien pohja on evankeliumissa? Ovatko vapaustaistelut ja kansanliikkeet, kuten feminismi ja eläinten oikeuksien puolustaminen, samaa perua, vai miksi ne eivät ole niin yleisiä muiden uskontojen hallitsemissa kulttuureissa?

Nylén kysyy ja kaipaa avointa ja älyllistä keskustelua. Kauhistuttavinta hänestä on itsetietoinen, kopea tietämättömyys, johon hän, yllättävää kyllä, on törmännyt uskontoa vastustavissa piireissä, jotka periaatteessa kannattavat samoja hyviä asioita kuin hänkin.

Onko Nylén "vaarallinen kristitty", joka tuputtaa lukijoilleen omaa uskoaan eikä siedä siitä poikkeavia katsomustapoja, jää lukijan pääteltäväksi. Suosittelen Tunnustuskirjaa vilpittömästi, jollei muuhun niin edes pinnallisimpien ennakkoluulojen poistamiseksi.

Antti Nylén: Tunnustuskirja (Kirjapaja, 2013).