Minulta jäi lukematta Neljäntienristeys, mutta menin sen ihan sumeilematta katsomaan teatteriin. Olin niin vaikuttunut, että en ihan heti muista vastaavaa.
Onnittelin itseäni sen jälkeen siitä, että minulla oli kotona Lopotti! Lopotti on Tommi Kinnusen toinen kirja, missä samat henkilöt elävät, siis todellakin elävät.
Uppouduin Lopottiin niin kuin en koskaan mihinkään muuhun. Luin ja luin, vedin välillä henkeä ja jatkoin taas, kuivasin naamaa ja katselin ikkunasta ulos ja jatkoin.
Neljäntienristeyksessä kerrottiin kolmen sukupolven elämästä ja ihmisistä. Kätilö Mariasta ja hänen tyttärestään Lahjasta, Lahjan miehestä ja lapsista. Lapsia oli kolme; Anna, Helena ja Johannes.
Lopotti kertoo Johanneksen pojasta Tuomaasta ja Lahjan tyttärestä Helenasta. Viitataan muihinkin, mutta nämä ihmiset tulevat niin lähelle, että uskallan väittää jo heidät tuntevani.
Koskettavaa on lukea Helenasta, joka on sokea. Sitkeä nainen, joka vaan haluaa pärjätä. Ihan uskomatonta kuvausta siitä, millainen maailma se on kun ei näe.
Tuomas lähtee kotoa, etsimään itseään ja omaa paikkaansa. Hänkin haluaa pärjätä ja olla se mitä on.
Tämän kirjan anti on se, millä lailla on luotu tunnekuvia. Tommi Kinnusella on herkkä kosketus siihen, miten hän loihtii kaikki tilanteet esiin. Miten voi sanoilla kuvata niin hienosti asioita, missä on tunteet mukana. Kaikki ne erilaiset pienetkin hetket on kuvattu niin tarkkaan ja niin loistavasti, että ei voi kuin olla mukana. Melkein haistaa ja maistaa sen maun, mikä niissä on.
Ihmisten keskinäiset kohtaamiset ovat niin intensiivisiä ja koskettavia, että välillä tuli olo kuin olisi ollut tirkistelijä. Ne olivat niitä hetkiä kun silmät kostuivat ja lukeminen osui johonkin syvälle. Oli pakko laskea kirja käsistään ja pitää ajatustenkeruutauko.
Suosittelen tätä kirjaa ihan jokaiselle, sillä samaistumisen hetkiä osuu kohdalle useampia. Lopotista jää jälki sieluun.
Tommi Kinnunen, Lopotti. WSOY
