Säveltäjä Tauno Marttista (1912-2008) luonnehditaan modernistiksi, mitä hän tietysti onkin. Mutta luonnehdinta on köyhä, kun paneutuu hänen sävellystensä maailmaan.
Avainsana ei ehkä ole modernismi, vaan rikas sävelmaailma omintakeisissa muodostelmissa.
Turun Filharmoninen Orkesteri: Viulukonsertto Phlippe Graffin, pianokonsertto Ralph van Raat ja Tampere Filharmonia Fantasia sellolle, Marko Ylönen. Kuva: Rauno Marttinen
Marttisen jäämistössä on noin 750 teosta, ja niitä odotetaan löytyvän lisää.
Kaikkia teoksia on tuskin esitetty, joten jokainen uusi esitys luo ”uuden” tutustumismahdollisuuden. Tänä keväänä ilmestyi Cobra Recordsin kustantama Tauno Marttisen äänite, jossa ovat viulukonsertto, pianokonsertto ja fantasia sellolle ja orkesterille. Näiden teosten alkukoti on 60-luvulla.
Turun Filharmoninen Orkesteri kapellimestarinaan Ari Rasilainen ja solisteina Philippe Graffin, viulu ja Ralph van Raat, piano, ovat äänittäneet fantasian sellolle ja orkesterille.
Turun Filharmoninen orkesteri. Kuva: Rauno Marttinen
Teosten valinnat ovat kiinnostavia. Niiden avulla on helppoa löytää polku Marttisen musiikilliseen maailmaan. Kun vielä tulkinnat ja musiikin esittäminen itsessään ovat korkeatasoista, cd on hieno suomalaisen musiikin puolestapuhuja maailmalla, ja monelle varmasti myös musiikkilöytö.
Tauno Marttisen musiikin tutkija ja puhemies on hollantilainen Dirk Meijer, joka on kirjoittanut cd:n oheen esittelytekstin. Hänen arvionsa auttaa kuuntelemaan kappaleita avaamalla niiden sisältöä ja historiaa. Toivottavasti englanninkielinen esittelyteksti tavoittaa suomalaisen yleisön kokonaisuudessaan.
Viulukonsertto op 13 on äänitteen ensimmäinen tuttavuus. Kolmiosainen konsertto on vuodelta 1962. Teos esitetty ensimmäisen kerran Helsingissä, jossa Naum Levin oli ensiesittäjänä.
Dodekafoniatekniikalla rakennettu konsertto on kaunista kuultavaa: viulu vuoropuhuu orkesterin kanssa ja teoksessa on kauniin kauniit pianissimot ja kirkkautta kohti kurottava viulu.
Marttinen osoittaa, miten dodekafonia taipuu mentaaliseen musiikkiin ja voimalliseen ilmaisuun, toisin kuin voisi kuvitella. Tauno Marttinen on siinä mielessä vääjäämätön säveltäjä, että hän käyttää tekniikkaa oman sisäisen näkynsä rakentamiseen, ei tekniikka sen itsensä vuoksi. Tässäkin konsertossa viulu soi klassisen konsertoivasti ja kaaria rakentaen.
Esittelytekstissä Meijer kertoo Marttisen kuvanneen mystisiä säveliä Jumalan hengitykseksi. Miksei – sitkaasti kulkevat motiivit pitävät otteessaan ja piano kumisee syvällä. Yksinkertainen on kaunista. Mutta kyllä konsertossa on myös Marttinen ilmielävästi läsnä lyömäsoittimineen ja puhaltimineen. Jumalallisuus jakautuu moneksi!
Kun teoksesta ei kuuntelijalla ole vertailukohtia, tulkintoja on vaikea paikantaa. Mutta tulkinnat ovat tarkkoja ja tämä äänite on upea osoitus hienosta kokonaistulkinnasta ja paneutumisesta Tauno Marttisen sävellysten sisäiseen näkymään.
Ensimmäinen pianokonsertto op 154 vuodelta 1964 alkaa pianon soololla, jonka Ralph van Raat osaa valuttaa muhkeasti soivana. Concerto Classico on vastapuhelu 12-säveljärjestelmälle.
Kyseessä on ”vanhanaikainen” pianokonsertto, joka on kuitenkin kuulijalle uusi tuttavuus. Kuten Meijer toteaa, 1800- ja 1900-luvut ovat läsnä. Mutta ei kuitenkaan. Marttisen käsi on luonut mahtavan pianopuhuttelun, jossa on oman aikansa värinä ja väritys.
Oboe soi adagiota ja kutsuu piano mukaan. Kaikki alkaa pienestä, yksinkertaisesta teemasta, pehmeästi edeten. Kiinnostava osa on oboen päätyminen sooloon ja pianon vastaukset. van Raatin tulkinta on varmasti juuri kuin olla pitää, rikas ja täyteläinen.
Allegro molto –osassa on mahtava rytmitys, jonka van Raat iskee ulos tarkan tarkasti. Voi kysyä, onko tämä konsertonkiinnostavin osa? Ehkä on. Se mitä Marttisen musiikilta odottaa, on tässä läsnä kaikkineen. Värikylläinen, temperamenttinen ja rytmien täyttämä elämäniloinen teos. Jos on iloa, voi olla kyynelkin mukana.
Fantasia sellolle ja orkesterille op 154 on kuin maailmankaikkeus pakattuna selloon ja orkesteriin. Sellolla on tässä puhuttelijan osa, jota Marko Ylönen soittaa eetteriin sellon kaikilla ulottuvuuksilla.
Tempojen vaihtelu on tämän fantasian elementtejä, kuten myös orkestraalinen väritys. Se kuuluisa Marttinen-shamaani on rakentanut kiemuraisia rytmejä ja lyöntejä, ja kehittää niistä rytmien ja äänien kudelman. Ja sello saa puhua moderneja asioita omalla äänellään ja olla villi. Tässä fantasiassa on uudelleen löydetyn vintagen kauneutta.
Jälleen kerran voi todeta, että Tauno Marttisen arvonimi shamaani on todella ansaittu. Alkuvoima on voimaa; atavistinen, omaa tietään kulkenut säveltäjä on jättänyt rikkaan perinnön, josta riittää ammennettavaa. Uudet teosäänitteet ovat tervetulleita.
Tauno Marttinen 1960-luvulla. Kuva: Wikipedia
60-luku on tällä levyllä saanut uuden puhuttelijan ja tallentajan. Ajaton kauneus on läsnä.
