”Missäs neitin sääret on ko reisillä kävelee?” kysy ex mieheksi havitteleva. Mie sen suohon lauloin. Siltä puuttu täysin ymmärrys maatiasrotusen naisen erkonoomiasta ja tarkotuksenmukasuuvesta.
Naisena olemisen määrittellee pitkälti viestimien lisäksi asentopaikka. Kaupunkisisaren häätyis olla pullolhan seksiä mutta siltikki laiha ko työläisen tilinauha, navan tulis näkyä kavun toiselle puolelle ja tissejä pitäs olla kuppitolokulla. Luomua tai silikoonia. Jalakoja pitäs näkyä vesirajhan asti ja tukan heilua kiiltävänä ja pitkänä ko Kemijoki. Nuilla vaatimuksilla jos mitathan, niin maatiaisihimisen on parempi pysyä pirtissä.
Minut on tehty kestämhän maaseuvun rankoissa oloissa. Ja pohojosessa. Sitä varten minhun on tekovaiheessa holovattu palijon lämmittävvää rasvaa. Son raskas kantaa eikä vaatheja meinaa löytyä. Mutta annappa olla jos pakkasen nasahuttaa, niin kyllä tarkenee. Rasvattomalla kaupunkisisarella on kestämistä pakkaskeleillä vaikka se helthellä pinkoo keviästi pitkiä matkoja. Siti-ihmisessä ei kuulu olla ko luuta ja nahkaa ja jäläkimmäinen semmosta etteerisen läpikuultavvaa. Son sisäisäilimoja varten kehittyny ja vähän olomi. Kulukee sisäpihalta toiselle ja senki välin ratikalla.
Sääret siti-ihmisellä on pitkät ja hoikat ko katuvalopylyvhät. Niitten nokassa se voipii kavulla painattaa menemhän. Kaupungissa ei voi rauhassa käveleskellä ja kattella taivasta. Sielä häätyy rukattaa näpeästi. Mutta läheppä niillä tolopilla suolle hilloja poimimhan. Jo hulahtaa nainen haaroja myöten suonsilimhän. Mahoton homma son tempoa niitä losoja sieltä suonsilimästä ylös. Onneksi kaupunkialuheella on harvassa soita.
Maatiaismallissa on sääret juurevat ja vankat. Liki nilikkaa net nousee vantterasti ja pyöriästi. Niisson kantopintaa sevverran ettei suolla syvälle uppoa. Näppärästi nostaa hillanpoimija pohkhen pallukat suonsilimästä ylös ja jo vain jatkuu matka. Maatiaissäärillä ei mennä luijjaa, nämät töpsyttää maahan verkkasemmin ja antaa ihmisen rauhassa rukattaa. Näppärästi solahtaa poron alta toiselle puolelle, tartte kiertää. Kaatuissa ei korkialta putoa. Elämä on turvallista lähellä maanpintaa.
Maatiasrotusen naisen hiukset tuppa olemhan ko lehemän nuolasun jäljiltä, ohuet ja hengettömät. Ylhensä non huvin alla. Maalla son hevosen homma heilutella harjaa, naiset tekkee töitä huivi päässä. Net hivuksia jouva pelemuuttelemhan. Siti-ihimisellä on vähäsen eri homma ko niitten häätyy olla koko ajan silimien alla ja sieviä. Tukan pittää olla just kohalhan ja tökötistä kankiana. Taikka errootisesti hulumuta jos senssit tai vuorokauvenaika niin vaatii.
Molen tukkani pitäny lyhyenä. Tasapainon vuoksi. Passaa hyvin ko säärekki on lyhkäsen puolheiset. Kerran molin rentikahavilassa, luvin lehteä ja join hienoa rentikahavia joka teki aina ryypätessä viikset ylähuulhen. Viereisessä pöyässä istu semmonen parivuotias siti-ihimishin tottunu nappula. Sen äiti tuputti keskittynhesti Pilttiä pikkusiskon ääntä kohin. Läppi vahtas minua ja kimitti äitillensä etuvasemmalle: ”Äiti! Äiti! Onko tuo setätäti täti?”. Setätäti? Ennenko se ehti ruveta kysymystänsä kahta kauhiammalla äänellä toistamhan, mie nostin molemmat luomukupit röyhiästi ylemmäs, hymmyilin niin että hamphat näky ja nyökkäsin. Painelin siltä istumalta osatamhan kirkhan huulipunan. Sevverran annoin periksi ko kerran sithin olen asettunu. Säärile en voi mithän enkä tukkaa kasvata pitemäksi mutta huulipunna holovaan. Ettei setäksi sanota.
Teksti: Jaana Sarell/