Poikien ja nuorten miesten kasvukertomuksista ei ole pulaa. Nyt on tyttöjen vuoro kipuilla ja sekoilla.
Anu Juvosen esikoiskirja Lähiöoksennus (Minerva) on vauhdikas ja todentuntuinen kuvaus millaista oli varttua 1980-luvun
Oma herkkyys ja haavoittuvuus on peitettävä hinnalla millä hyvänsä, sillä vain kovikset kelpaavat ja pärjäävät punkkareiden, hippien ja rokkapillien kansoittamassa koulun ja kujien viidakossa. Tyttöjen huorittelu ja kiusaaminen on monelle pojalle miehistymisriitti, johon kohteiden ei väkivallan pelossa auta muu kuin alistua.
Ensikäsitystä vastakkaisen sukupuolen ominaisuuksista vahvistavat metsiköiden ulsteripukuinen masturbaattori, oman isän lähentelyt ja bileiden jatkojen hikiset likistelyt. Katjan unelma pitkätukkaisesta, silmälasipäisestä ja hellästä poikaystävästä ei ainakaan kirjan mittaan ehdi toteutua.
Selvää on, ettei tätä todellisuutta aina kestä selvin päin. Nuppi on saatava sekaisin vaikka Sorbusta ja sisupastilleja sekoittaen. Se kun kuulemma tarjoaa hinta-laatusuhteeltaan edullisimman kännin.
Ongelmien ratkomisessa aikuisista ei ole apua: "Kenenkään vanhemmille ei voisi kertoa yhtään mitään. Ne vain vetäisivät herneet nenään epäolennaisuuksista, kuten siitä että me olimme vetäneet viinaa, ja keskittäisivät tarmonsa siitä mesoamiseen." Isä on kadonnut kuvioista aikoja sitten ja elatusmaksut tulevat myöhässä, jos ollenkaan. Äiti tekee tuplavuoroja sairaalassa, jotta penni venyisi riittävästi. On siis luotettava omaan kekseliäisyyteen ja tyttöjen väliseen ystävyyteen.
Juvonen luo veikeää ajankuvaa kasariajasta, jolloin telkkarista katseltiin lauantaitansseja ja mankasta kuunneltiin Guns N’ Rosesia jaloissa leveät Lewikset ja Moonbootsit. Kannelmäki pitää otteessaan, vaikka tytöt pyristelevät sieltä pois ja elämässään eteenpäin. Lukio pelastaa ja antaa eväitä aikuisuuteen. Kaikilta irtiotto ei kuitenkaan onnistu, sillä lapsuuden taakkojen paino on liian raskas.
Teija Immonen, grafiikka. Galleria Duetto.
Teija Immonen, grafiikka. Galleria Duetto.
