Pienelle näyttämölle rakennettu Ian McEwanin romaaniin Lauantai pohjautuva näytelmä on alkanut elää Kansallisteatteri-elämäänsä.
Lauantain lukeneet tietävät, mitä odottaa. Mutta muut pudotetaan keskelle squash-pelin rytmiä, jossa pelaajat Seppo Pääkkönen (Henry Perowne) ja Petri Liski (Jay Strauss) läiskivät palloa tahdissa, johon takaumat tuovat lisät. Lääkärikaverukset käyvät läpi päiväänsä – ja päähenkilö Pääkkönen laskettaa töitänsä palloiskujen lomaan.
Seppo Pääkkönen ja Petri Liski. Kuva: Tuomo Manninen
Ensimmäisen näytelmäpuolikas ja siihen sisältyvät elementit on rakennettu tukemaan toisen näytöksen realistista aikaa ja tapahtumia.
Squash antaa mainion taustan asioiden korostamiseen. Läiskinnän lomassa takaumat kertovat pelaajista ja maailmasta, jossa he elävät. Eliittiä ovat, ja keskustelu on sen mukaista. Päivällä sattunut kolari ei ole mitään, vaikka jotain ehkä sattui.
Oma asema on arvostettavaa, ja Seppo Pääkkösen roolina on luoda henkilö, jossa toki on paljon sivistynyttä laveutta ja inhimillisyyttä. Hänen lääkärinsä on hyvin tunnistettava sivistynyt ja menestynyt mies, joka tekee paljon hyvää hyvässä maailmassa. Pelin lomassa muistuu mieleen vanhuuden höpsö äiti, jota lääkäri-poika kävi tapaamassa. Kristiina Halkolan mummu oli mieleen jäävä roolitus, vaikka osuus onkin pieni.
Seppo Pääkkönen, Antti Litja, Ulla Raitio ja Petri Liski. Kuva: Tuomo Manninen
Toinen osa avaa tilan Perownen perheen sisälle ja kotiin, jossa ovat isä, äiti, poika, tytär ja isoisä. Poika soittaa ja tytär kirjoittaa menestyksellä. Antti Litjan isoisä John Grammaticus on hyvin näytelty vaari, tyylikäs ja mukavasti ajastaan lipsahtanut läsnä oleva kunniahenkilö.
Kontrasti hyvän ja pahan välillä käynnistyy kodissa. Iltaa on ennakoinut ikkunasta näkynyt palavan lentokoneen liito. Tapahtuma kerrotuttaa perhettä terrorismista ja venäläisistä. Palava kone voi olla mitä tahansa ja siitä jää pelko.
Lontoon laitakaduilta kotiin tunkeutuu kaksi laitapuolen kulkijaa, jotka tuovat pakolla perheen rouvan mukanaan. Joonas Saartamo alias Baxter hallitsee tästä lähtien näyttämöä ja hänen karkeutensa ja rivoutensa loistaa rumana muiden rinnalla. Huntingtonin tautia sairastava Baxter veitsineen on vaarallinen.
Näytelmän tapahtumat ovat tapahtumia, jotka pitävät kyllä katsojan kiinni rooleissa. Isän keskustelut nuorten aikuisten lastensa kanssa ovat aika tavanomaista replikointia. Harvassa perheessä päästään noin vähällä. Perheen tiiveys löytyy äkkiä, kun rosmot kävelevät ovesta sisään. Yhteiskuntaluokkien erot sanoissa ja teoissa hyppäävät näyttämöltä katsomoon.
Ensimmäinen ja toinen osa olisivat voineet olla tiukemmin liitoksissa toisiinsa. Squash-pelin puitteissa koetut asiat lomittivat kiinnostavasti todellisuutta ja pelin kuluessa kulkevia kuvia. Tätä seurannut realistinen osuus ei oikein kulkenut tasajalkaa kokonaisuudessa.
Päällimmäisenä roolin tekijänä mieleen jää Baxter, jonka osa toki on herkullinen. Mutta Joonas Saartamon Baxter on pelottava ja aito kurjimus, jossa asuu ihan pieni lämpö. Tyttären (Ulla Raitio) lukema runo pehmittää pahuutta.
Katsojan on itsensä päätettävä, mitä ajatuskulkua seuraa. Seppo Pääkkösen Henry Perowne on hyvä kirurgi, mutta ei kauhean kiinnostava ihminen muuten. Baxter huutaa ehkä totuuden: Teillä on kaikki! Tämä tarkoittaa hyvin menestyvän perheen terveyttä, sivistystä, omaisuutta ja ylivoimaisuutta. Baxterilla on tauti ja tuhmat tavat.
Katsoja kiittää hyvästä käsiohjelmasta, jossa on näytelmässä siteeratut runot.
