Erkka Filanderin Heräämisen valkea myrsky pursuaa elämisen riemua ja luomisen juhlaa. Esikoispalkittu runoelma on hieno alku runoilijantaipaleelle.
Ulkonäöltään vaatimaton pieni läpyskä. Pahviset kannet. Mutta kun Helsingin Sanomain esikoiskirjapalkinnon voittaneen kokoelman Heräämisen valkea myrsky (Poesia) avaa, sisältä purskahtaa Pandoran lipas täynnä aistien iloa, onnea luonnosta, ystävistä ja kielen mahdollisuuksista lumota, viedä meidät kokemukseen mukaan.
Esikoiskirjapalkinnon voittaja Erkka Filander. Kuva: Raimo Granberg
Vasta parikymppisen Erkka Filanderin kieli tuo hetkittäin mieleen Eeva Kilven omintakeisen kyvyn antaa luonnon puhua kauttaan ja samalla välittää ihmisenä olemisesta jotain oleellista. Tässä mielessä runous parhaimmillaan on kuin kuudes aisti, jonka välineitä sanat ovat, kun ne paperille oikein piirtää.
Alkukantainen, vehreyden keihästämä / hermostojen lehvistö riisuutuu vesistään, / keltainen mielihyvä karkaa kuin petoeläin / ja oksiston ylemmillä kerroksilla / vuodatan erimakuisia hymyjä.
Näistä säkeistä ei hymyilemättä selviä, niin mukaansatempaavia ne ovat. Julistavat elämisen juhlaa, havainnoinnin ja oivaltamisen mahdollisuutta, luomisen vapautta. Vaikka teksti pulppuilee kuin hetken pakahduttamana, runoelman viimeisin versio on tuskin syntynyt spontaanisti. Sen takana aistii harkintaa, hiomista, sillä niin balanssissa se kaikesta välittömyydestään huolimatta sivuille asettuu.
Heräämisen valkea myrsky on raikkaan perinteistä runoutta. Filander ei kikkaile sanojen ja kirjainten liitelyllä pitkin poikin sivuja ja aukeamia, vaan rivit järjestyvät tunnollisesti alekkain. Näin kielen rytmiikka, sen musiikin välittämä kokemus saa
lukijan kaiken huomion.
Hän jakoi yökuuman ruumiinsa meren kanssa, / antoi sen herkästi syttyville puille. / Käsi piti lehtiä hyvänään, suuteli ne väkeviksi / terälehtien rotkot sormia vasten / ja omisti ruumiinsa ilon lihaksille.
Tämä on varsinaista elämisen iloa ja ylistystä, harvinaista herkkua ja lohturunoutta meille marraskuun pimeän painamille. Filander herättää solujen muistin, mielikuvat ja tunnelmat. Avaapa runoelman miltä kohtaa tahansa, voi lukea säkeen pari ja ne kantavat itsessään. Kas näin: Niin sininen ilta / että voi kuvitella mäntyjen kasvavan / appelsiineja suoraan kämmenelle.
Ei Heräämisen valkeaa myrskyä ole tarpeen selittää, avata. Se pitää itse kokea ja elää, nauttia suomenkielen hienosta ilmaisuvoimasta taitavan tekijän käsissä, sillä siellä on kevyttä kuin liljan sylissä.
Kursiivilla painetut ovat lainauksia kirjasta.
Erkka Filander: Heräämisen valkea myrsky. Poesia. 61 s.
