Historioitsija Teemu Keskisarja on kirjoittanut vapaussodasta oman sukupolvensa suorasukaisen tarinan, jossa kuvia ei kumarrella. Kirjan päähenkilö on Viipuri kevättalvelta 1918, jolloin siitä kehkeytyi sodan suuri näyttämö.
Viipuri 1918 on ytimeen osuva lukukokemus, jossa lukijan historiakäsitys punnitaan. Jos se on niin sanotusti perinteinen ja tuttujen kirjapinojen kyllästämä, pitää varautua silmille tulevaan tapahtumasumaan, julmien tekojen tapahtumiseen, kansalaisvihan kuvaukseen.
Viipuri 1918. Kuva: cc-by-sa Anja Kuoppa www.amusa.fi
Ensimmäinen tuntuma Teemu Keskisarjan kirjassa on ”perusihmisten” mukanaolo nimiä ja syntymäpaikkoja myöten. Poliittiset ja yhteiskunnalliset asetelmat tulevat esille yksilöiden kautta. He edustavat varmasti aikansa tyypillisiä osallistujia.
Toinen tuntuma kokonaislukemisen jäljiltä on sodan kulun satunnaisuus, jossa tulos muodostuu asioiden summana eikä välttämättä suunnitellen. Punakaartissa osaamattomat miehet ovat taistelujen johtajina, mutta ei valkoisten puolellakaan suunnittelu ja järjestelmällisyys ote ole päällimmäisenä.
Historioitsija Teemu Keskisarja, Siltala Publishing
Keskisarja kuvaa myös villiytyneitä ihmisiä, jotka eivät kestä menestystä ja jotka purkavat valtaansa väärin. Pahuudet ja ylilyönnit on kerrottu rehdisti dokumenttien perusteella, mikä tekee sodan kuvauksesta rankkaa luettavaa. Viipurissa liikkuu monenlaista väkeä: valkoisia piileskelijöitä, tavaroitaan piilottavia ihmisiä, sotapäälliköitä ja osaamattomia hallintomiehiä. Sota lopetti oikeuslaitoksen, koulut, hallinnon.
Siloitellut, yksilösankaruuteen perustuvat kertomukset saavat uuden heijastavan peilin Keskisarjan kuvaamista taisteluista, niihin osallistuvista ihmisistä ja julmuudesta. Puna- ja valkokaartilaisia on esillä nimiä myöten iso liuta ja lukija saa seurata heidän kohtaloitaan aina kurjaan loppuun.
Pankinjohtaja ja kansanedustaja vuosimallia 1917 K.N. Rantakari on yksi kirjan päähenkilö, joka on mukana alusta alkaen. Rantakari kirjaa tarkoin päiväkirjaansa sodan kulkua ja hän on kiinnostava henkilö loppuun saakka, vaikka onkin kovan linjan selvittelijä sodan lopussa.
Kirjassa on paljon pikkutietoa arkisista asioista, mikä on harvinaista historiakirjoissa. Keskisarja muistaa poimia historian dokumenttivarastoista näitä pieniä asioita, jotka toimivat muistisiltoina.
Ernst Löfström. Kuva Museovirasto
Niin sanottuja hyviä kysymyksiä ovat esimerkiksi, miten punaiset haudattiin talvella 1918, mitä naiset tekivät, miten hallinto toimi, miten piileskeltiin ja ketkä piileskelivät.
Uusia käsitteitä nousee esiin kertomuksen edetessä, kuten kellarilahtari, impi reikäpoika tai maakuntapataljoona, jotka kaikki ovat kiinni Viipurissa. Tai että lumipuku on peräisin teekkari Paavo Sivénin keksinnöstä. (Hauska on Toivo Kuulan kuvaus impi reikäpojista eli siis housuihin pukeutuneista kaartilaisista.)
Keskisarjan viitseliäisyys riittää myös tapakuvauksiin. Kirjasta selviää, että punakaartilaiset vainajat saateltiin matkaan marseljeesin soidessa punamullatuissa arkuissa. Ja Viipurin kuuluisa paikka oli Aristo, kapakka, johon kaikki lomalaiset menivät hankkimaan humalaansa ja tappelemaan. Huvielämä pyöri ja naisia siinä mukana; sukupuolitaudit levisivät ja jossain epäiltiin, että niiden levittäminen oli vihollistoimintaa.
Teemu Keskisarja osaa kattaa historian tarjottimelle todella kiinnostavan asetelman, jossa monen pienen päällikön ja ihmisen ohella marssivat myös suuret nimet,mm.: C.G.E. Mannerheim, Aarne Sihvo, K.F.Wilkman, Hannes Ignatius ja Itäarmeijakunnan komentaja Ernst Löfström, Harald Öhqvist ja Gunnar Heinrichs – siis tulevan maailmansodan johtohenkilöitä.
Hävinneiden askeleet vappuna 1918 vappumarssilla. Kuva Sotamuseo
Kirjan avainhenkilöitä ovat myös Viipurin punakaartin päällikkö Jussi Latukka, Jalmari Kirjarinta ja Jalmari Hupli. Kuuluisin punikki lienee ollut Heikki Kaljunen, joka löytyy myös perinteisistä kotien vapaussotakirjoista hirmutöidensä ansiosta.
Kiinnostavaa on, että vapaussotaa koskevissa perusteoksissa ei näy muisteluksia Itäarmeijakunnan komentajan Ernst Löfströmiltä, vaikka hän oli mukana aivan loppuun saakka ja vaikka hän oli Mannerheimin sotilastoveri.
Viipuri pysyi punakaartilaisten hallinnassa 29.4. saakka, jolloin lopullinen käänne tapahtui.
Kuvaukset ratojen suojaamisesta, Ahvolan taisteluista, punaisten etenemisestä, valkoisten tulosta ja ennen kaikkea taistelun kokoontumisesta huhtikuussa ovat mahtava ja raadollinen reportaasi sodasta. Sodan kasaantumisen välissä ovat pahat teot, rikollisten ja tavallisten punikkien tekemiset ja lahtarien kostot. Kirjassa on seikkaperäinen kuvaus kuuluisasta lääninvankilan tappokeikasta – ja parista muustakin joukkoteosta.
Kuten tiedetään, Viipurissa tapahtui vapaussodan suurin joukkosurma. Muualta Suomesta tulleet valkoiset joukot eivät ehkä käsittäneet viipurilaisuutta, johon sisältyi monikansallisuus ja –kielisyys. Miksi venäläisiä
siviilejä ja muita ulkomaalaisia tapettiin niin lukuisasti, että ulkomailla kiinnostuttiin asiasta. Tarkoitus oli juuria punikkien ohella venäläiset. Noin 400 venäläistä tapettiin.
Miksi rotuvaino? Keskisarja on rehellinen vastatessaan, että tutkijakin voi sanoa, että ei tiedä. ”Vallien väliin” ja ”koirahautaan” tapettiin väkeä, joiden perään ei paljon kyselty, erityisesti kun osa joukoista poistui muualle Suomeen.
Joku lohtu on lopussa, jossa sodan johtajat vähitellen pyrkivät oikeudenkäynteihin ja surmaamiset ja oikeudenkäynnit legitimoitiin jollekin tasolle.
Viipuri 1918 on kokonaisuutena hurja kuvaus sodasta, jossa kansalaisten oikeudet lakkasivat olemasta. Jos nykyinen kansalainen katsoo nenänvarttaan pitkin maailman taisteluja, joissa julmuudet ovat käsittämättömiä, on hyvä muistaa, että vain kolme sukupolvea sitten samanlaista oli Suomessa.
On oikein, että Viipuri 1918 on kirjoitettu juuri siten kuin Teemu Keskisarja on sen kirjoittanut: rehellisesti, totuudellisesti ja tasapuolisesti. Hienoa kirjassa on sukupolvisesta asetelmasta luopuminen ja nojautuminen aitoihin ihmisiin ja heidän tekoihinsa, jotka on dokumentoitu. Itse arvostan muhkeata kirjan lopussa olevaa nimilistaa, joka merkitsee jotakin, kuten myös ammattilaisen tekemää lähdeluetteloa.
Jokaisen suomalaisen pitäisi lukea, miten julmuus ja sadismi voivat syttyä ja sytyttää sodan.
Julkaisija Siltala Publishing, Helsinki 2013. Teemu Keskisarja, Viipuri 1918.
