Miia Toivion esikoiskokoelma Loistaen olet (Teos, 2007) oli kokeileva, kielen keinotekoisuuteen pureutuva teos, jonka runot leikittelivät antaumuksella äänteellisillä ja syntaktisilla elementeillä.
Myös Marko Niemen kanssa yhdessä kirjoitettu rakkausrunokokoelma Suut (Poesia, 2012) ammensi osittain samasta kujeilevien puhuntojen sekä kohosteisen kielen maastosta kuin runoilijan esikoinen.
Toivion uusin kokoelma Pysty hiljaisuus (Teos, 2013) eroaa sävyiltään edeltäjistäan. Iloittelevan hullunkurisuuden sijaan uusimman kokoelman näyttämöt ovat elegisia, ja runoissa korostuvat vieraus ja olemisen hauraus. Teoksen alkuun Maurice Blanchotilta poimittu motto suuntaa runojen epistemologista avaruutta: pinnantasolla satunnaisilta tarinoilta vaikuttavat runot paljastavat riviensä välissä jotakin, mikä tuntuu hyvin todelliselta ja totuudenmukaiselta.
Kieli ja kommunikaatio ovat edelleen Toivion runojen fokuksessa, mutta kielellisen häiriön sijaan runot suuntaavat nyt kohti kielen reunaa. Pystyn hiljaisuuden ensimmäinen runo alkaa sitaatilla, jossa runon "hän" kertoo puheensa sijoittuvan samanaikaisesti sekä kielen että hänen ihonsa reunalle. Runon "minä" ei pidä toisen henkilön tavasta ilmaista itseään, mutta oivaltaa lopulta kommunikaation mahdollisuuden olevan juuri hedelmän ympärille kerääntyneissä pienissä sormenpäissä. Kieli ruumiillistuu ja eletään todeksi.
Avausrunon alateksti on sitaatti, joka sisältyy Julia Kristevan kulttiteokseen Musta aurinko (1998, Nemo): "Puhun", hän usein sanoi, "kuin sanojen reunalta, ja minusta tuntuu kuin olisin myös ihoni reunalla, mutta murheeni perusta jää koskemattomaksi". Kristevan tavoin Toivio pyrkii kartoittamaan mielen hämäriä alueita sekä ymmärtämään, mistä olemiseen kiinnittyvä suru ja melankolia ovat peräisin.
"Puhe paljastaa haavan, joka ei ole lainkaan vanhentunut. Sillä on siloinen ja pehmyt iho, voimme kutsua sitä jopa heleäksi. Kaunis haava, sellaisenaan olemassa. Tuulet käpertyvät sen ympärille ja raapivat sen pinnalta ylimääräistä ilmaa kuin ruostetta." (s. 41).
Kohtaamisen mahdollisuus on kuin hiljaisuudessa kelluva hedelmä, johon pitää osata tarttua oikeaan aikaan. Kokoelman viimeinen runo palaa alussa esiin nostettuun ympyröimisen ajatukseen. Siinä missä pienet sormet ympäröivät hedelmää, viimeisen runon puhuja oivaltaa perhosia pyydystäessään "miksi ympyröidä on tärkeää" ja "mitä on hiljaisuuden ympärillä". Pysty hiljaisuus muodostaa eräänlaisen ellipsin, joka kiertää hienovireisesti kielen ja olemisen reunoja.
<3>
