Yleisradio on ollut keskeinen osa suomalaista yhteiskuntaa jo sadan vuoden ajan. Vaikka Ylen sisällöt ovat varsinkin alkuvuosina heijastelleet sivistyseliitin ihanteita, myös tavalliset suomalaiset ovat olleet sen toiminnan keskiössä. Kuinka Yle on historiansa aikana määritellyt Suomea ja suomalaisuutta? Entä kuinka suomalaiset ovat yleisönä suhtautuneet Yleen?
Osa kirjan kannesta. Kuva: Suomen Kirjallisuuden Seura
Jukka Kortin ja Reetta Hännisen toimittama historiateos Kansan ääni ja kuva – Yle, Suomi ja suomalaiset 1926–2026 asettaa Ylen osaksi laajempaa mediahistorian ja yhteiskunnallisen kehityksen jatkumoa. Kirja käsittelee Ylen roolia alueellisen ja paikallisen identiteetin rakentajana, mutta myös sen suhdetta nationalismiin, propagandaan ja suomettumiseen sotavuosien ja kylmän sodan aikana. Lisäksi se nostaa esiin Ylen merkityksen kansallisten rituaalien, urheilun ja kulttuuriperinnön välittäjänä.
Yleisradion tarina alkaa ajassa, jolloin kansakuntana edelleen jakautunut Suomi toipui vielä sisällissodan jäljistä. 1920-luvun nuori valtio kaipasi yhteisiä instituutioita, jotka voisivat eheyttää yhteiskuntaa ja luoda tunteen kuulumisesta samaan kansaan. Radio tarjosi tähän uudenlaisen väylän. Yleisradio haki toimintaansa mallia pohjoiseurooppalaisista esikuvistaan, joissa korostettiin sivistyksen ja tasa-arvoisen tiedonsaannin merkitystä. Tavoitteena oli rakentaa yhteistä ymmärrystä ja tarjota kaikille pääsy taiteen, kulttuurin ja tiedon äärelle – riippumatta sosiaalisesta asemasta tai siitä, asuiko kuulija maaseudulla vai kaupungissa.
Toinen maailmansota muutti suomalaista yhteiskuntaa ja Yleisradion roolia. Kaupungistuminen, koulutustason nousu ja hyvinvointivaltion rakentaminen loivat Ylelle uudenlaisen yleisön. Radiosta ja pian myös televisiosta tuli foorumi, jossa yhteiskunnalliset ristiriidat ja arvokeskustelut nousivat kaikkien tietoisuuteen. Yleisradiosta tuli osa demokraattista poliittista järjestelmää, jossa julkinen media tarjosi tilaa erilaisille poliittisille äänille ja intressiryhmille.
Televisio toi suomalaisiin koteihin näkymän maailmaan, joka oli nopeasti muuttumassa. Vietnamin sota, nuorisoliikkeet, sukupuoliroolien murros ja kulutuskulttuurin nousu välittyivät kuviksi ja kertomuksiksi, jotka muovasivat kokonaisen sukupolven maailmankuvaa. Samalla Yleisradion ja yleisöjen välinen suhde monimutkaistui. Ohjelmien kautta käytiin kiivaita kamppailuja siitä, kuka saa määrittää "kansan äänen" ja millaista Suomea Yle edustaa.
Kansan ääni ja kuva osoittaa, kuinka Yleisradio on ollut läpi historiansa julkisen palvelun ja yhteiskunnallisen keskustelun peili. Kirja ei kerro vain instituutiosta, vaan myös sen kuuntelijoista, katsojista ja kriitikoista. Se seuraa, miten yleisön odotukset ja toiveet ovat muuttuneet ja miten Yle on joutunut jatkuvasti oikeuttamaan julkista rahoitustaan yhteiskunnallisten paineiden keskellä.
Digitalisaation ja mediaympäristön murroksen myötä kysymys yleisösuhteesta on entistä ajankohtaisempi. Ylen on tänäänkin löydettävä tasapaino moninaisen, arvoltaan ja taustaltaan erilaisen kansan kesken. Miten rakentaa yhteisyyttä aikana, jolloin mediatodellisuus on pirstaloitunut ja yhteiset kokemukset vähentyneet?
Kansan ääni ja kuva -teoksen ovat toimittaneet Helsingin yliopiston tutkijat dosentit Jukka Kortti ja Reetta Hänninen, jotka ovat tutkimuksessaan erikoistuneet median ja kulttuurihistorian kysymyksiin. Teos on osa laajaa Yle 100 -tutkimusohjelmaa, jossa neljän yliopiston tutkijat tarkastelevat Yleisradion satavuotista historiaa eri näkökulmista.
Yleisradio on ollut keskeinen osa suomalaista yhteiskuntaa jo sadan vuoden ajan. Vaikka Ylen sisällöt ovat varsinkin alkuvuosina heijastelleet sivistyseliitin ihanteita, myös tavalliset suomalaiset ovat olleet sen toiminnan keskiössä. Kuinka Yle on historiansa aikana määritellyt Suomea ja suomalaisuutta? Entä kuinka suomalaiset ovat yleisönä suhtautuneet Yleen?
Jukka Kortin ja Reetta Hännisen toimittama historiateos Kansan ääni ja kuva – Yle, Suomi ja suomalaiset 1926–2026 asettaa Ylen osaksi laajempaa mediahistorian ja yhteiskunnallisen kehityksen jatkumoa. Kirja käsittelee Ylen roolia alueellisen ja paikallisen identiteetin rakentajana, mutta myös sen suhdetta nationalismiin, propagandaan ja suomettumiseen sotavuosien ja kylmän sodan aikana. Lisäksi se nostaa esiin Ylen merkityksen kansallisten rituaalien, urheilun ja kulttuuriperinnön välittäjänä.
Yleisradion tarina alkaa ajassa, jolloin kansakuntana edelleen jakautunut Suomi toipui vielä sisällissodan jäljistä. 1920-luvun nuori valtio kaipasi yhteisiä instituutioita, jotka voisivat eheyttää yhteiskuntaa ja luoda tunteen kuulumisesta samaan kansaan. Radio tarjosi tähän uudenlaisen väylän. Yleisradio haki toimintaansa mallia pohjoiseurooppalaisista esikuvistaan, joissa korostettiin sivistyksen ja tasa-arvoisen tiedonsaannin merkitystä. Tavoitteena oli rakentaa yhteistä ymmärrystä ja tarjota kaikille pääsy taiteen, kulttuurin ja tiedon äärelle – riippumatta sosiaalisesta asemasta tai siitä, asuiko kuulija maaseudulla vai kaupungissa.
Toinen maailmansota muutti suomalaista yhteiskuntaa ja Yleisradion roolia. Kaupungistuminen, koulutustason nousu ja hyvinvointivaltion rakentaminen loivat Ylelle uudenlaisen yleisön. Radiosta ja pian myös televisiosta tuli foorumi, jossa yhteiskunnalliset ristiriidat ja arvokeskustelut nousivat kaikkien tietoisuuteen. Yleisradiosta tuli osa demokraattista poliittista järjestelmää, jossa julkinen media tarjosi tilaa erilaisille poliittisille äänille ja intressiryhmille.
Televisio toi suomalaisiin koteihin näkymän maailmaan, joka oli nopeasti muuttumassa. Vietnamin sota, nuorisoliikkeet, sukupuoliroolien murros ja kulutuskulttuurin nousu välittyivät kuviksi ja kertomuksiksi, jotka muovasivat kokonaisen sukupolven maailmankuvaa. Samalla Yleisradion ja yleisöjen välinen suhde monimutkaistui. Ohjelmien kautta käytiin kiivaita kamppailuja siitä, kuka saa määrittää "kansan äänen" ja millaista Suomea Yle edustaa.
Kansan ääni ja kuva osoittaa, kuinka Yleisradio on ollut läpi historiansa julkisen palvelun ja yhteiskunnallisen keskustelun peili. Kirja ei kerro vain instituutiosta, vaan myös sen kuuntelijoista, katsojista ja kriitikoista. Se seuraa, miten yleisön odotukset ja toiveet ovat muuttuneet ja miten Yle on joutunut jatkuvasti oikeuttamaan julkista rahoitustaan yhteiskunnallisten paineiden keskellä.
Digitalisaation ja mediaympäristön murroksen myötä kysymys yleisösuhteesta on entistä ajankohtaisempi. Ylen on tänäänkin löydettävä tasapaino moninaisen, arvoltaan ja taustaltaan erilaisen kansan kesken. Miten rakentaa yhteisyyttä aikana, jolloin mediatodellisuus on pirstaloitunut ja yhteiset kokemukset vähentyneet?
Kansan ääni ja kuva -teoksen ovat toimittaneet Helsingin yliopiston tutkijat dosentit Jukka Kortti ja Reetta Hänninen, jotka ovat tutkimuksessaan erikoistuneet median ja kulttuurihistorian kysymyksiin. Teos on osa laajaa Yle 100 -tutkimusohjelmaa, jossa neljän yliopiston tutkijat tarkastelevat Yleisradion satavuotista historiaa eri näkökulmista.
Jukka Kortti ja Reetta Hänninen (toim.)
Kansan ääni ja kuva – Yle, Suomi ja suomalaiset 1926–2026
