Taidekeskus Salmelan suurin tuotanto, Wiipuri-ooppera, sai ensi-iltansa noin 80 tekijän voimin perjantaina 28.6. Tarinan pääosissa oli nuoripari, jonka juuri alkanut perhe-elämä järkkyy pian sodan alkamiseen. Samalla kerrottiin tarinaa kaupunkilaisten ja Suomen kohtaloista. Ooppera kunnioitti Viipurin menetystä 80 vuotta sitten, lähes päivälleen.
Hanna Hoikkala Mariana. Kuva: Riitta Silvennoinen
Wiipuri-oopperan on säveltänyt ja sovittanut Arto Paju, joka on kirjoittanut myös libereton. Omat viipurilaisjuuret kypsyttivät aiheen oopperaksi ja työ alkoi viisi vuotta sitten. Kaksi vuotta sitten teos valmistui ja synnytti 10000 sivua nuotteja. Entinen soittokuntatoveri konsuli, toiminnanjohtaja Tuomas Hoikkala tarttui teokseen ja ooppera toteutettiin Salmelan Puistonäyttämöllä kahtena peräkkäisenä iltana 28. ja 29.6. Kaksi vuotta sitten oopperasta esitettiin konserttiversio ja nyt oli vuorossa kokonainen näytösversio.
Arto Paju kertoi karsittavaa aineistoa olleen paljon ja piti rakennetta vaikeimpana osana oopperansa tekemisessä. Apuna oli mm. Bianca Morales, joka myös esiintyi oopperassa jazzlaulajana. Paju kuvasi aarioita saarina, joihin oli saatava lautat väliin. Koko ajan oli kuitenkin selvää, että ooppera valmistuu.
Wiipuri-oopperan ohjaajaksi oli saatu vahva teatteriammattilainen Tiina Puumalainen, joka on ohjannut runsaasti musiikkiteatteria ja oopperaa. Ohjaustyö näkyi kompaktina toimivuutena, kun Puistonäyttämön tiiviiseen tilaan oli pitänyt sovittaa orkesteri, kuoro ja avustavien joukkojen liikehdintää ravintolasta evakkomatkoihin.
Talvisota alkoi ja Viipuri evakuoitiin. Kuva: cc-by-sa Amusa.fi
Tiina Puumalainen nimesi Wiipuri-oopperan hybridioopperaksi, joka yhdistää musiikkiteatteria ja kevyttä musiikkia ja siten hyödyntää säveltäjänsä monitahoista musiikkitaustaa. Oopperan lavastus on toteutettu minimalistisesti melko pienelle näyttämöllä valkoisina ikkunaseininä. Suurin osa soittajista oli sijoitettu seinien taakse ja kuorolle oli oma teltta. Lavastus oli Teppo Järvisen ja toimi hyvin oopperan eri osien kannalta.
Tarinan päähenkilöt ovat varusmiesten kouluttaja Armas, tenori Tero Harjuniemi ja suvun puodin myyjätär Maria, sopraano Hanna Hoikkala. Tarinaa vievät eteenpäin kaksi kertojaa historiallisin taustoin ja maailman tapahtumin. Alkusoiton aikana mennään nopeasti vuodet 1914-1936. Suomi nousi ja kehittyi, samalla tietysti myös satoja vuosia vanha Viipuri, jolla oli pitkät perinteet kansainvälisenä kauppakaupunkina. Tuohon aikaan se oli myös Suomen toiseksi suurin kaupunki.
Oopperan kertojat vasemmalla ja paikallisia teatterin harrrastaja-avustajia, jotka saivat erityisiä kehuja ohjaaja Tiina Puumalaiselta. Kuva: Riitta Silvennoinen
Viipuri sai jazz-kuumeen 1920-luvulla ja ravintola Espilä oli merkittävä viihteen keskus. Mikael Konttisella oli oopperassa kolme roolia, joista ensimmäinen oli tunnettu liikemies Juho Lallukka. Aaria Mie maksan, mie maksan kuvasi varmasti hyvin osuuttaan viipurilaisessa elämänmenossa Espilässä. Jazz-osuuksissa lauloi Bianca Morales.
Nuoret Maria ja Armas kohtaavat vuonna 1937 ja ujosta alusta päästään kihlaukseen ja häihin. Vuonna 1938 syntyvät kaksoset ja elämä on täynnä tulevaisuuden uskoa. Pääpari istuu hyvin rooleihinsa, Hanna Hoikkala iloinen karjalaistyttönä ja Tero Harjuniemi komeana upseerina. Heidän äänensä sopivat erinomaisesti yhteen ja alun aarioissa ollaan rakkauden maailmoissa niin toisiinsa kuin kotikaupunkiin.
Sitten alkaa tulla maailmalta huolestuttavia uutisia, suuret kertausharjoitukset ja Viipurin evakuointi. Talvisota alkaa. Musiikki myötäilee muutosta iloisesta elämästä dramaattiseen selviytymistarinaan niin kotona kuin sotarintamallakin. Rauha tulee ja Viipuri menetetään. Armas haavoittuu, mutta selviää mieli ahdistuneena ja traumatisoituneena.
Jatkosota ja tulimyrskyä odotetaan kesäkuussa 1944. Kuva: Riitta Silvennoinen
Toisessa näytöksessä on palattu takaisin Viipuriin ja jatkosota on meneillään. Asukkaat rakentavat tuhottua kaupunkia 1027 päivän ajan. Armas on takaisin sodassa ja lomilla sodan ahdistus purkautuu alkoholiin. Rakkautta on, mutta elämä koettelee. Mikael Konttisen päärooli on Armaksen toverina, reservnupseeri Taistona, joka yrittää tukea parhaansa mukaan kaveriaan.
Konttinen hyppää hetkeksi myös Viipurin kaupunginjohtaja Arvo Tuurnan osaan, joka julistaa, että oltava kuin sotaa ei olisikaan. Siivotaan sodan jäljet pois, myös sielusta. Pysäyttävä on kesäkuun alku, kun on enää 20 päivää jäljellä Viipurin valtaukseen. Ooppera julistaa hiljaisuutta, odotetaan myrskyn nousevan. Kannaksen suurhyökkäys alkaa ja Viipuri vallataan 20. kesäkuuta 1944. Armas katoaa. Maria ilmaisee viiltävää tuskaa ja pakollista sopeutumista uuteen elämään ilman rakasta kotikaupunkia.
Yleisö kiittää. Vasemmalla kertojat ja keskellä Bianca Morales, Mikael Konttinen, Hanna Hoikkala ja Tero Harjuniemi. Kuva: cc-by-sa Amusa.fi
Oopperan dramaturgia välittää hyvin yksinkertaisella, mutta tehokkaalla tavalla niin sotaa kuin kotirintamaa. Jopa hevonen oli saatu kulkemaan evakkokulkueessa rauhallisesti kapeassa tilassa yleisön edestä. Suomenhevosen osuus sodissamme on ollut merkittävä maamme selviytymisessä.
Wiipuri-ooppera eteni tiiviisti ja tarina oli helposti seurattava. Pääosissa oli neljä laulajaa, mikä on pieni joukko oopperassa, mutta oli toimiva. Oli mielenkiiintoista olla oopperaesityksessä, jossa taustahistoria oli niin hyvin tiedossa ja ihmisten kohtaloihin oli helppo samaistua. Liikutuksen hetkiltä ei voinut välttyä. Marian ja Armaksen tarina on tuhansien nuorien tarina, joiden vahva tulevaisuus muuttui dramaattisella tavalla sodan katkaisemana. Sotaleskien määrä oli sotien jälkeen yli 30000.
Ooppera oli Tiina Puumalaisen lupauksen mukaan hybridi ja yhdisteli keveyttä ja draamaa eri tyylilajeilla. Miksi ei, ooppera voi kuvata aikaansa musiikkilajeineen ja sitä on tapahtunut koko ajan oopperan historiassa. Salmelan esityksen orkesterissa oli paljon puhaltimia, mikä antoi mahdollisuuksia jazzin tunnelmiin ja dramaattisiin painotuksiin. Tangoakin oli mukana Armaksen viimeisen tangon, Korsutangon, toiveessa vielä kerran tanssia rakkaansa kanssa.
Ooppera on luonteeltaan tunteiden tulkki ja Wiipuri-ooppera tarjoasi tunnetta runsain mitoin. Lopussa Marian aaria Sota päättyy on surullisissa tunnelmissa, mutta elämää oli ajateltava eteenpäin. Päällimmäseksi jää kuitenkin rakkauden sanoma.
Hieno, puhutteleva ja mittava teos – lupauksensa mukaan kunnianosoitus Viipurille ja sen ihmisille!
Marja Jähi-Salo
