Poliitisen teatteriesityksen arvioi poikkeuksellisesti paikallislehden politiikantoimittaja. Lue arvostelu!
Kantaesitys: Tutkiva teatteri marssittaa näyttämölle poliittisen radikalismin lajityypit
Radix loppuu, kun näyttämöryhmä on kiihtyvään tahtiin soittanut ja tanssinut itsensä uuvuksiin ja yleisö hakannut kämmenensä punaisiksi. Kiitoskumarruksiin ei ole voimia, kaikki on annettu ja sen kaiken ihmiset ovat ottaneet. Eino Saaren tutkiva teatteri on marssittanut näyttämölle poliittisen radikalismin, aktivismin ja terrorismin lajityypit – tyypitellen, lajitellen.
Työn alle on koottu valtavasti kirjallista aineistoa, josta lainataan ote tuolta, pätkä täältä. Ja yllättäen katkelmista syntyy sittenkin kokonainen esitys. Sen loppurevityksen ansiosta.
Radixin perimä on siinä poliittisessa musiikkiteatterissa, josta tiedämme Lapualaisoopperan, Pete Q:n, Mahnovitshinan. Niinpä siinä tongitaan myös laululiikkeen laukusta tempoa ja tunnelmaa. Toisin kuin nuo edeltäjänsä Radix ei iske yhteen liikkeeseen kasvaen siitä yleiseksi vaan yrittää koota samaan kuvaan koko radikalismin sinänsä. Se ryntäilee kiihkeästi edestakaisin. Venäjä, Unkari, USA, Norja – ja Suomi.
Marssilla mukaan tarttuu kaikenlaista. Nimenomaan tällaisesta postmodernista taiteestahan perussuomalaiset eivät perusta. Mutta Radix niittää kyllä politiikan peltoa paljon laajemmaltikin. Tyylinsä tapaan työryhmä luo nopeita välähdyksiä fyysisin keinoin. Pingotetut eleet, ilmeet ja liikkeet ilmaisevat vihaa, tuskaa ja ahdistusta. Pelottoman naiivisti tunteet väännetään yleisölle kehoista kuin rautalangasta.
Tarkemman analyysin alle on valittu muukalais- ja romaniviha ja sitä kokoava unkarilainen Jobbik-puolue, jonka agitaattorit säntäävät katsomoon ottamaan henkilökohtaista kontaktia. Tuttua Saarta tämäkin. Venäjän uusnatsit harjoittelevat ja murhaavat. Eritellään ääri-islamismia ja sen kasvupohjaa Suomessakin. Kristillinen äärikonservativismi niin jenkeissä kuin Nokiallakin näyttää reisikarvansa. Ekofasismi profeetta Pentti Linkolakin pääsee julistamaan ankaraa oppiaan.
Anders Behring Breivik. Näytelijä Pekka Moilanen peilaa oman tarinaansa norjalaisen joukkomurhaajan kasvukipuihin. ”Jos mä johonkin uskon, niin siihen, että minä päivänä tahansa voi tapahtua mitä tahansa." Yksi esityksen oivalluksista on, kuinka valmiit olemme psykologisoimaan omat ampujamme ja pommimiehemme erityistapauksiksi.
Radix kysyy, mistä nationalistinen ja muukalaisvihainen radikalismi kumpuaa? Ja vastaa: ”Kun ihmisillä menee huonosti, osa kansasta etsii syntipukkeja ja kääntyy helppojen ratkaisujen puoleen. Perinteisiä syypäitä ovat neekerit, homot, juutalaiset, kukkahattuhumanistit ja Euroopan Unioni.” Vihaista väkivaltaa Radix repii rankasti, mutta pehmeän idealismin kuvittaminen herkistyy lintuparven pyristelyksi.
Täyteen ahdetun työn jännite purkautuu loppuosassa, kun on utopioiden maalaamisen aika. Yleisö joutuu valitsemaan omansa. Kaavan mukaan se on paluu luontaistalouteen, kuluttamattomuuteen ja hitauteen. Niinpä Radix ei säästä itseäänkään: ”Tässä lässytyksessä on se ongelma, että kukaan meistä ei kuitenkaan oo valmis liikuttamaan eväänsäkään minkään muutoksen eteen.” ”Onneksi kohta pääsee kotiin ja voi laittaa sen Sinkkuelämää hetkeks pyörimään, ni unohtuu tämä todellisuus.”
Teatteri
Eino Saari ja työryhmä: Radix.
Dramaturgia ja ohjaus: Eino Saari
Musiikki ja äänisuunnittelu: Ilkka Tolonen
Lavastus ja puvustus: Soile Savela
Valot: Pekka Moilanen
Näyttämöllä: Hanna-Mari Hotta, Maija Karhu, Enni Kettunen, Karoliina Kuvaja, Elsa Lankinen, Essi Matero, Aki Moilanen, Pekka Moilanen, Ilkka Niskasaari, Niina Piirainen, Anttiesko Ronkainen, Sara Saxholm, Tiia Talvisara, Aliina Tella ja Iiro Tuovinen.
