Kemijärveläisen Sari Pöyliön ”Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä” on kokoelma novelleja, joissa marssitetaan esiin eriskummallisia tapahtumia äitien, tyttärien tai isoäitien arjesta.
Pöyliö lähtee kiidättämään lukijaa kohelluksesta toiseen päähenkilönsä mukana. Henkilöiden kirjo on suuri. Leeni pakkaa matkalle mukaan avaruuskynän ja matkapäiväkirjan, kun hän lähtee viemään tarkkasilmäistä, mutta satuilevaa ja sekoilevaa äitiään neurologille Helsinkiin.
Taina kaappaa sairaalasta äitinsä ruumiin haudattavaksi pohjalaiselle kissankelloniitylle, koska se on ollut äidin toive. Peräänsä hurjalle matkalleen Taina ja sisarensa saavat hurjistuneen isänsä sekä poliisit.
Opettaja Saara on tympiintynyt tissuttelevaan mieheensä, joka ehdottomasti haluaa järjestää anopille yhdeksänkymmentävuotisjuhlat. Omassakin elämässään horjahteleva Saara vaihtaa äitinsä vaippoja, korjaa jästipäiden kokeita ja pohtii ainokaisensa, Siljan, tulevaisuutta.
Tarinoissa on usein läsnä kuolema tai dementoituminen, mutta kaiken surkeuden keskellä putkahtelee eteen tilanteita, joissa Pöyliö toimii kuin hurlumheitä ikuistava dokumenttikuvaaja. Kirjan luvut ovat täynnä äitien ja tyttärien kapinaa, vaikka välillä ei ole selvää, kumpi on enemmän äiti ja kumpi tytär. Ensimmäisen novellin alussa ja lopussa Leenin sekoileva äiti tavoittaa hyvin roolien sekoittumisen. Laukkua pakatessaan äiti ihmettelee, miten on voinut synnyttää tyttären, joka kolmenkymmenen asteen helteessä ajattelee vilustumisen mahdollisuutta. Äiti kun mieluummin ostaisi lämpimän neuleen matkalta, jos jostain syystä alkaisi palella. Hän epäilee, että tytär on varmaan imuroinut jääkaappinsa taustankin ennen matkallelähtöään, kun varautuu kaikkeen mahdolliseen ja mahdottomaan. Matkalaisten selvittyä äidin aiheuttamista ongelmista tämä toteaa pikkutytön äänellä, että tyttären kanssa tuntuu aina kuin olisi matkalla oman äitinsä kanssa.
Sari Pöyliön novelleissa on myös miehiä joka lähtöön, enimmäkseen muualla kuin päähenkilöiden kotona. On kaljanlipittäjiä, periaatteen miehiä, avuliaita ulkopuolisia, niljakkaita tai käytännöllisiä tyyppejä. Miehiä esiintyy enimmäkseen matkan varren kuppiloissa asiakkaina, poliisina tai muissa tehtävissä.
Parilla novellin keski-ikäisellä naisella on oma isä elossa, mutta kotona asuu vain yhden novellin naisen aviomies, hänkin vaimonsa inhokkina. Miesten suhteen vauhdikkain koti on Irenen äidillä, entisellä pölynimurikauppiaan heilalla. Iloista elämää janoavan alkoholistiäidin ystäväpiiriin kuuluu kolme renttua ja kosimisintoinen helluntailaissaarnaaja. Tervejärkisin mies kokoelman tarinoissa on putkimies, joka kesämökkikeikalla joutuu mitä kummallisimpiin töihin teini-ikäisen Miinan, hänen äitinsä ja isoäitinsä ja pienen koiranpennun vuoksi.
Novellien naiset eivät kaihda käyttämästä ronskia kieltä ja ensin hiirulaisilta vaikuttavatkin ajattelevat miesasioitaan hyvin suorasukaisesti. Välillä ei ole niinkään selvää, kuka käyttää ketäkin hyväkseen, naiset miehiä vai miehet naisia. Kaikki vanhuksetkaan eivät ole tahdottomia naisia, sillä joskus äidinäiti on tarinan kovin tyyppi, joko materialisti tai käytökseltään kuin draamakuningatar.
Yhteiskunnallista satiiria välähtelee railakkaasti Sillan elämää kuvaavassa novellissa. Tämä äitinsä synnytyslaitokselle hylkäämä ja sijaiskodissa kasvanut Cecilia yrittää pitää kasassa ison yksinhuoltajaperheen elämää. Kiukuttelevat ja kiroilevat teinit, omat pätkätyöt sekä työvoimatoimiston pakkokurssitukset sapettavat häntä.
Kun Sillan suurkeittiökeikka päättyy, työvoimaneuvoja kehottaa työtä ja kunnon palkkaa halajavaa Sillaa osallistumaan Vahva Vanhemmuus –kurssille. Vastahakoisen kurssilaisen tuntemuksista lukija pääsee selville jo alkuvaiheessa:
” Vahva vanhemmuus –kurssin aluksi Silla oppi tarvitsevansa vahvempaa elämänhallintaa. Einikki-niminen pinkeä, parikymppinen kouluttaja tivasi:
- Mitä se elämänhallinta oikeastaan on?
- Että siivoaa kotinsa kerran viikossa, joku vastasi.
Kouluttaja kikatti teennäisesti.
- Tuo oli kivasti sanottu, mutta aika rankka vaatimus, hän sanoi rauhoituttuaan. – Ainakin minulle. Sovitaan, että kahden viikon välein.
Kurssilaiset nauroivat (teennäisesti).
Sillan mielestä tytönletukka oli liian nuori opettamaan vanhemmuutta. Eikö vanhempien kasvattajan pitäisi olla aikuinen?”
Novellikirjan armollisuus tulee nykylukijalle selväksi silloin, kun ei ole mahdollista lukea koko kirjaa kerralla. Ei tarvitse miettiä, mille sivulle edellisenä iltana jäi, kun väsymys iski. Pöyliön novellit ovat kuin aikuisen iltasatuja. Absurdeja juttuja voi olla jopa hyvä annostella pieninä määrinä, jottei lukukokemus puuroutuisi.
Seitsemän tarinan jälkeen Pöyliö yllättää lukijan. Irtonaisena vilistäneet tapahtumat alkavat nivoutua yhdeksi kokonaisuudeksi, arkitasolta aivan muihin sfääreihin liidellen. Tuttu kurssittaja Einikki palaa kuvioihin ja suoltaa konsulttikieltään erikoisessa ympäristössä.
Kirjailija Sari Pöyliö. Kuva: Atena Kustannus
Naisten tarinat avautuvat jokaiselle lukijalle omalla tavallaan, vaikka ne koskettavatkin ihmisten arkielämää. Viimeisessä kappaleessa tapahtumat, elävät, kuolleet, puheet, teot, tunteet ja ajattelun tasot joutuvat kuin tehosekoittimeen. Lukupirtelöä sekoittaneen Sari Pöyliön voisi kuvitella koonneen tarinakaapistaan kaiken mahdollisen ja mahdottoman enemmän kuin pilke silmäkulmassa.
Elina Piki
Sari Pöyliö, Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä. Atena Kustannus
