Shoji Katon teos “At 37℃” Mäntän kuvataideviikoilla 31.8. saakka
At 37℃ on taideteos, joka on nähtävissä Mäntän kuvataideviikkojen Olemisesta-ryhmänäyttelyssä päänäyttelytila Pekilossa. Teoksen nimi viittaa lämpötilaan, jossa Pekilo-sieni (Paecilomyces variotii) kasvaa fermentointitankissa, ja samalla myös PEKILO®-mykoproteiinin kehittämiseen ja tuotantoon osallistuvien ihmisten hieman korkeampaan ruumiinlämpöön.
“Lämpötila viittaa sienelle tarkasti rakennettuun ja ylläpidettyyn ympäristöön, mutta samalla se tuo esiin erilaisten toimijoiden ja objektien välisiä yhteyksiä – tai niiden ainutlaatuisia olotiloja – esimerkiksi kemiallisilla, sosiaalisilla, teknologisilla, taloudellisilla, maantieteellisillä ja historiallisilla tasoilla”, kertoo taiteilija Shoji Kato.
-1.jpg)
Kuva: Shoji Kato
Syväjäädytyksestä herännyt sieni inspiroi pohtimaan ihmisen luovuutta
Prosessin, jolla tehdään teoksen inspiroinutta PEKILO®-mykoproteiinia, kehittivät alun perin suomalaiset metsäteollisuuden insinöörit 1960-luvulla. Vuodesta 1975 vuoteen 1991 PEKILO®-mykoproteiinia tuotettiin kaupallisesti, jolloin se muunsi metsäteollisuuden sivuvirtoja rehuproteiiniksi kotimarkkinoille. Sulfaattisellun tuotannon loppumisen jälkeen Pekilon valmistus kuitenkin lopetettiin, kunnes suomalaisyhtiö Enifer herätti teknologian uudelleen henkiin vuonna 2020.
Mäntässä sijaitseva tehdas valmisti tuotetta vuodesta 1982 vuoteen 1991. Tuotannon päätyttyä tila muutettiin taidegalleriaksi, jonka nimeksi jäi Pekilo ja josta tuli vuotuisten Mäntän kuvataideviikkojen koti.
Kuva: Shoji Kato
“Pekilo-sienen poikkeuksellinen tarina ja historia, mukaan lukien se, että sieni heräsi eloon oltuaan 30 vuotta syväjäädytettynä −80 celsiusasteessa, sekä Pekilo-rakennuksen muodonmuutos kulttuurista luovuutta vaalivaksi tilaksi inspiroivat minua pohtimaan ihmisen luovuutta ja inhimillisten tilojen tulevaisuutta suhteessa siihen, mitä ihmisillä on käytettävissään”, Kato kertoo.
Materiaaleissa piilee vihjeitä ja vertauskuvia
PEKILO®-mykoproteiinin tarinaan tutustuminen käynnisti pitkän pohdinta- ja tutkimusvaiheen, joka herätti paljon oivalluksia. Kato pyrkii tarkastelemaan keskeisten toimijoiden ja yhdistävien tekijöiden asemaa kokonaisuudessa, jossa sieni, ihmiset ja koneet toimivat yhdessä.
“Aluksi tiesin vain, että halusin järjestää ensikohtaamisen vastikään tuotetun PEKILO®-mykoproteiinin ja vanhan Pekilo-tehdasrakennuksen välille. Etsin ja odotin, millaiset paikkaan ja sen kontekstiin kytkeytyvät materiaalit nousisivat esiin. Yhteistyökumppaneiden avulla teoksen muoto, konteksti ja konsepti rakentuivat hitaasti, mutta luontevasti. Alkuperäiset tikkaat ja valaisin, itse Pekilo-rakennus, arkistokuvat sekä Eniferiltä saadut laboratoriovälineet muodostuivat kaikki teoksen olennaisiksi osiksi”, Kato kertoo.
Vaikka materiaalit ovat konkreettisia ja täynnä vihjeitä, ne ovat samalla myös vertauskuvallisia ja runollisia. Teoksen voi nähdä arvoituksellisena paikkana tai hienovaraisesti rakennettuna madonreikänä. Näyttelytilassa ei ole tarjolla kirjallista selitystä tai kuvausta, sillä Kato halusi antaa etusijan teoksen välittömälle kokemiselle.
