Aurinkoa ja elämäniloa ‑näyttely tarjoaa katsauksen aikakauteen, jolloin suomalainen taide avautui rohkeasti kohti eurooppalaista modernismia ja väri vapautui ilmaisemaan elämää, valoa ja tunnetta.
1910-luku oli suomalaisessa taiteessa uuden ilmaisun ja värin vapautumisen aikaa. Maailman metropoleista kantautuneet modernismin tuulahdukset, kaupunkien sykkivä rytmi sekä yksilön sisäisen kokemuksen korostuminen muovasivat kokonaisen taiteilijasukupolven käsitystä taiteen mahdollisuuksista.
Akseli Gallen-Kallela: Ilta-aurinko Ukamban arolla, 1909. Öljy kankaalle. Yksityiskokoelma. Kuva: GKM / Jukka Paavola
Kansainvälisen taiteen uusimmat virtaukset muuttivat tapaa havainnoida ympäröivää todellisuutta ja kuvata sitä. Perinteinen, hillitty värinkäyttö alkoi väistyä, kun uuden sukupolven taidekriitikot ja taiteilijat vaativat rohkeampaa ilmaisua. Arkkitehdit Sigurd Frosterus ja Gustaf Strengell nostivat esiin tarpeen uudistaa maalaustaidetta modernin väriteorian pohjalta. Heidän näkemyksensä loivat pohjaa muutokselle, jossa väri ei enää ollut vain muodon palvelija, vaan itsenäinen ilmaisun väline.
Akseli Gallen-Kallela löysi vapautuneemman maalauksellisuuden kotoisen maiseman ääreltä Keiteleen rannoilta. Lopullinen värimurros ajoittui Pariisin vuoden 1908 syyssalongin jälkeiseen aikaan ja 1910-luvun suomalainen väritaide asettui vuoropuheluun eurooppalaisen modernismin kanssa.
Akseli Gallen-Kallela: Väinämöisen venematka, 1909. Öljy kankaalle. Kansallisgallerian kokoelma / Ateneumin taidemuseo, Antellin kokoelmat. Kuva: Kansallisgalleria / Hannu Pakarinen
Gallen-Kallela kirjoitti ystävälleen Johannes Öhquistille (1861–1949) Pariisista keväällä 1909, kuinka hänen sisäinen minänsä oli puhjennut kukkaan ja löytänyt ilmaisunsa muodoissa ja erityisesti väreissä. Kiihkeän työvireen tulokset näkyivät hehkuvissa teoksissa, joissa realismi yhdistyi ajankohtaiseen väritaiteeseen. Tämä kehitys saavutti huippunsa brittiläisessä Itä-Afrikassa vuosina 1909–1910. Vieras kulttuurinen ympäristö ja hehkuvat värit mullistivat Gallen-Kallelan ilmaisun pysyvästi.
Näyttelyä täydentävät Gallen-Kallelan aikalaisten Ellen Thesleffin (1869–1954), Pekka Halosen (1865–1933), Tyko Sallisen (1879–1955), Magnus Enckellin (1870–1925), Jalmari Ruokokosken (1886–1936), Ester Heleniuksen (1875–1955) ja Yrjö Ollilan (1887–1932) 1910-luvun maisemat ja henkilökuvaukset. Teoksissa astutaan kohti ekspressiivistä sielunmaisemaa, jossa väri, rytmi ja tunne nousevat keskiöön.
