Mikko Roiha, olet ohjannut näytelmän Pesärikko (alunperin kirjailija Orvokki Aution kirjoista) niin, että se koostuu eri teattereiden näyttelijöistä ja sitä esitetään eri teattereissa. Nyt haluamme tietää:
On ollut, mutta ei tässä laajuudessa. Aikaisempi melkein yhtä mittava projekti oli kaksikielinen Sylvi. Siinäkin mukana oli Tiina Luhtaniemi, silloin Savonlinnan Teatterin johtajana. Haluan onnitella kouvolalaisia siitä, miten näkemyksellisen, luotettavan ja samalla rohkean johtajan olette valinneet. Luhtaniemi on ollut aina eturintamassa kun yhteistyöstä puhutaan ja kaikki muutkin hankkeet kuulostavat äärettömän kiinnostavilta.
Orvokki Autio ja Mikko Roiha. Kuva: Elina Winne
Haluan toisinaan ohjata myös kotoani käsin, eli Berliinissä. Leikki sikseen, todellinen syy on halu tehdä kulttuuripolitiikkaa: yksi keino harjoittaa kulttuurivientiä on tehdä suomalaista teatteria ei-suomalaisessa ympäristössä. Ja Berliinissä alkaa olla yleisöä suomalaiselle teatterille. Pesärikko on kaikista siellä ohjaamistani esityksistä “suomalaisin”, tästä syystä hiukan jännitin sen vastaanottoa. Mutta tuntui että se lävisti katsomossa istuneet suomalaiset ja muutaman saksalaisenkin, vaikka tällä kertaa tekstitystä ei ollut.
Roolitus on aina vaikeaa koska se on esityksen selkäranka. Yhteistyöproduktion miehittämisen olettaisi olevan helppoa, mutta itse asiassa se on vaikempaa: teattereilla on myös muut esitykset ja on tarkkaan mietittävä mitä kautta jutun saa liikkeelle. Mutta aina näyttelijät jaksavat yllättää minut. Se on teatterissa mielenkiintoisinta.
Häpeä on suomalainen perustunne, sen tuntemiseen jopa kannustetaan, koska sillä on sosiaalisesti kontrolloiva luonne. Sillä myös varmistetaan suomalainen demokratiakäsitys, se että kaikilla on tasapuolisesti kurjaa. Monille häpeä on elämää rajoittava tekijä ja siitä vapautumiseen menee koko elämä. Teatterissa puhutaan paljon häpeän kynnyksen ylittämisestä, eli kun näyttelijä uskaltaa tehdä jotakin itselleen hävettävää, ollaan oleellisen äärellä. Yleisöhän katsoo näyttelijää roolihenkilön kautta, eli monasti tunne on vain näyttelijällä itsellään.
Tietenkin nautin Orvokki Aution niskavuorelaisia mittasuhteita saavasta dialogista, sen kielestä. Pesärikko on paitsi yhden perheen tarina, myös läpileikkaus Suomen lähihistoriaan. Edustan itse sitä sukupolvea, joka Armin kanssa Tampereelle muuttaa. Tämä teos lisää ymmärrystä edellisiä sukupolvia ja maailmaa kohtaan.
