Hyppää pääsisältöön
Tiina Lehikoinen
/ 15.01.2015

Ihan tavallinen perhe

Reko Lundánin Tarpeettomia ihmisiä herätti ilmestyessään vuonna 2003 laajaa huomiota, ja teoksesta on muotoutunut eräs maamme moderneista teatteriklassikoista.

Näytelmän keskiössä on lähisuhdeväkivalta, jonka laukaisee “aivan tavallisen perheen” isän Karin (Matti Hakulinen) jääminen työttömäksi.

Aihe on mitä ajankohtaisin, sillä perheväkivallan yleisyydestä kertovat karut tilastot. Väestöliiton mukaan Suomessa tehdään henkirikoksia EU:n jäsenmaiden keskiarvoon verrattuna kaksinkertainen määrä, ja yleensä pahoinpitelyn kohteena on nainen. Valitettavasti väkivaltatapauksista poliisin tietoon päätyy vain muutama prosentti. Erästä tällaista hyvinvointiyhteiskunnan piiloteltua perhesalaisuutta kuvaa Tampereen Teatterin Frenckell-näyttömöllä ensi-iltansa 14.1.2015 saanut Miika Murasen ohjaus.

Tarpeettomia ihmisiä. Kuvassa: Elina Keinonen ja Eeva Hakulinen. Kuva: Harri Hinkka
Tarpeettomia ihmisiä. Kuvassa: Elina Keinonen ja Eeva Hakulinen. Kuva: Harri Hinkka

Tarpeettomien ihmisten Tuula (Eeva Hakulinen) jättää ilmoittamatta, kun Kari lyö ensimmäisen kerran. Pahoinpitelyn jälkeisenä päivänä Tuulan työtoveri Sonja (Elina Keinonen) todistaa Tuulan romahduksen kaupassa kesken työvuoron. Sonja vaatii Tuulaa tekemään rikosilmoituksen, mutta lääkärin papereihin ruhjeiden syyksi kirjataan liukastuminen. Tuula keksii peitetarinan mustelmilleen ja alkaa itsekin uskoa tarinaansa. Aluksi hän pyytää kyllä Karia luovuttamaan yhteisen kodin avaimet pois, mutta Tuulan palatessa pää tikattuna kotiin Kari on fiksailemassa keittiössä tuoleja. Mies on ottanut yhteyttä huoltofirmaan, ja lupauksestaan huolimatta hän on Tuulaa vastassa. Molemmat välttelevät puhumasta edellisyön tapahtumista asioiden oikeilla nimillä, ja lopulta heistä kahdesta Tuula on se, joka pyytää anteeksi.

Väkivallasta vaikeneminen ei kuitenkaan muuta kotia kodikkaammaksi. Kari jatkaa itsesäälissä rypemistä, ja hänen hermonsa ovat jatkuvasti napsahtamaisillaan poikki. Häpeäänsä hän purkaa uhoamalla ja sairastuttamalla läheisensä pelkoon. Tuulan lisäksi isän väkivaltaisuus satuttaa Simoa (Aapo Salonen), sillä vaikka Kari ei hakkaa poikaansa, nyrkit ovat mentaalisesti läsnä. Lapsen rooli on todistaa sivusta kodin kauheuksia, kun isä heittelee tuoleja ja hakkaa lopulta äidin sairaalaan.

Tarpeettomia ihmisiä. Kuvassa: Matti Hakulinen ja Eeva Hakulinen. Kuva: Harri Hinkka
Tarpeettomia ihmisiä. Kuvassa: Matti Hakulinen ja Eeva Hakulinen. Kuva: Harri Hinkka

Näytelmän ydin kiteytyy repliikkiin, jonka Tuula lausuu ulkoiluttaessaan epäonnistuneen itsemurhayrityksen seurauksena pyörätuoliin päätynyttä Karia: “Suomalaisen miehen kunnia, hyi helvetti!”. Kari ei ole sankari, vaan mies, joka kokee muuttuneensa työttömyytensä myötä tarpeettomaksi ja antaa sisältään kumpuavan vihan viedä mennessään. Traagisiin tapahtumiin johtavalla turhaumalla on yhteiskunnalliset ulottuvuutensa. Jo Freud nimesi mielenterveyden kolmanneksi kulmakiveksi kyvyn tehdä työtä rakkauden ja kärsimisen rinnalla. Karilta puuttuvat lopulta nämä kaikki kolme, tai kyllä hän rakastaa perhettään omien sanojensa mukaan enemmän kuin mitään muuta koko maailmassa, mutta hän ei kuuntele ahdingossaan muita vaan turvautuu esi-isiensä tavoin kahteen käteensä. Seuraukset ovat turmiolliset.

Tyylilajiltaan Tarpeettomia ihmisiä edustaa realismin perintöä, ja nuorena menehtynyttä Reko Lundánia voidaan pitää 2000-luvun Minna Canthina. Murasen ohjauksessa ihmettelen biisivalintoja, sillä vaikka Juha Tapion “Tykkään susta niin että halkeen” ja muun listamusiikin on kai tarkoitus lisätä realismin tuntua, osa biisivalinnoista tuntuu korneilta sanoitusten semanttisen hötön takia.

Elina Keinonen ja Arttu Ratinen tekevät hienot roolit näytellessään kriisiperheen ystäviä Sonjaa ja Petriä. Karin tavoin Petri kokee olevansa tuuliajolla, ja mies hakee elämäänsä sisältöä pettämällä vaimoaan huomattavasti itseään nuoremman Sonjan kanssa. Parin dynamiikka on moniulotteisempaa kuin pääparin, sillä henkilöhahmot ovat ristiriitaisempia ja enemmän itsenäisiä. Koulutuseroista huolimatta Sonja toimii Petrin opastajana, ja vaikka hänen ajatuksensa ovat osittain self-help latteuksia, ne saavat miehen oivaltamaan jotakin tärkeää. Jokaisen yksilön on otettava itse vastuu elämästään ja teoistaan. Sonja on myös näytelmän ainoa henkilö, joka yrittää puuttua perheväkivaltaan ja ottaa Karin puhutteluun.