Mooses Mentula kirjoitti upean kirjan Jääkausi, missä kerrotaan koukuttavalla tyylillä aiheestä, joka on aika lailla vaiettu. Mitä kertoo Mooses Mentula:
Mooses on lempinimi, jota vanhempani käyttivät minusta, kun olin pieni. He olivat juuri muuttaneet Helsingistä Kainuuseen, ja luulen Veikko Huovisen henkilöhahmon Mooses Pessin innoittaneen heitä tämän nimen käyttöön. Kun ensimmäisen kirjani julkaisu lähestyi, päätin ottaa Mooses-nimen käyttöön tässä yhteydessä. Kirjailijanimen käyttö on myös keino murtaa kirjoittaessa oman mielen rajoitteet.
Kuva: Veikko Somerpuro
En pysty antamaan suoraa vastausta, koska minulla ei ollut yhtä yksittäistä ideaa. Jääkausi-romaanin taustalla on lukuisia pieniin muistikirjoihin merkitsemiäni huomioita ja ajatuksia, joita tutkimalla hahmottui hiljakseen tarina, jossa kahden kaltoin kohdelluksi joutuvan ihmisen kohtalot lomittuvat. Pohdiskelin muun muassa sitä, missä määrin ihminen on vastuussa tekemisistään ja niiden seurauksista ja kuinka paljon syytä voi sysätä olosuhteille.
Kiusaaminen on aihe, josta kirjoitetaan tiuhaan lehtien palstoilla. Erityisen kiihkeää aiheen käsittely on aina syksyisin koulujen lukuvuoden alkaessa. Lähes poikkeuksetta ongelmaa kuitenkin kauhistellaan ja yksinkertaistetaan. Käsittelyssä unohdetaan muun muassa se, että tämän hetken yhteiskunnassa tunnutaan pitävän yleisesti itsekkyyttä vahvuutena ja empatiaa heikkoutena. Jos ympäröivässä maailmassa vallitsevat tällaiset arvot, niin on utopistista olettaa, että koulussa kaikki lapset ja nuoret kohtelisivat toisiaan kunnioittavasti.
Henkilökohtaisesti aihe on minulle tuttu opettajan ja rehtorin töiden kautta. Olen tehnyt töitä kouluissa noin kymmenen vuoden ajan, joten olen vääjäämättä joutunut selvittelemään kiusaamistilanteita. Samalla olen havainnut, kuinka monimutkainen ja hankala tämä ilmiö on. Tapaukset, joissa on selkeästi tunnistettavissa kiusaaja ja kiusattu on helppo hoitaa, mutta niitä on harvoin. Tämä johtuu osin myös siitä, että ihminen ei halua tunnustaa edes itselleen olevansa kiusattu.
Nuoruudessani jäin jostain syystä ulkopuoliseksi ja koin yksinäisyyttä. Aika moni taiteilija on kertonut julkisesti joutuneensa koululaisena kiusatuksi. Olen miettinyt, mistä se, että nimenomaan moni taiteilija on kokenut tämän kohtalon, johtuu ja päätynyt siihen, että osa heistä on joutunut kaltoin kohdelluksi, koska he ovat olemukseltaan erottuneet muista. Osa taas on voinut kiusaamisen vuoksi alkaa katsoa maailmaa välimatkan päästä, mikä puolestaan on johdattanut heitä taiteilijan työhön.
Työtapani on sellainen, että luon hahmoille yksityiskohtaisen taustan, elän hahmojen kokemukset mielessäni ja pyrin sen jälkeen katsomaan tilanteita niiden silmien läpi. Rooliin uppoutuessani käytän apuna myös musiikkia; kuuntelen kirjoittaessani yhtyeitä ja laulajia, joista hahmot pitävät.
Työtapani edellyttää täysin rauhallista ympäristöä, sillä jos illuusio jonkin keskeytyksen vuoksi särkyy, sen palauttaminen vie aikaa. Edellä mainitusta johtuen kirjoitan usein öisin.
Loppua en halua avata sen enempää kuin teen kirjassa. Muutenhan olisin kirjoittanut täysin suljetun ja yksiselitteisen lopun. Kiusaaminen jättää jälkiä, jotka eivät välttämättä näy päälle, mutta kulkevat ihmisen sisällä.
