Markku Lehmuskallion ja Anastasia Lapsuin uusi elokuva avaa valkokankaalle venäläistoimien puristukseen joutuvien nenetsien tarinan.
Ensi-iltansa helmikuun lopulla saanut Sukunsa viimeinen esittelee näkymiä, jollaisia suomalaisessa elokuvateatterissa päästään todistamaan vain harvoin. Ohjaajapariskunta Markku Lehmuskallio ja Anastasia Lapsuin tuore fiktioelokuva kuvaa 1960-luvun todellisuutta Jamalin niemimaalla. Keskiöön asettuu venäläistämistoimien puristukseen joutunut nenetsikansa ja ennen kaikkea sukunsa viimeinen, nenetsityttö Neko.
Muukalaisten keskellä
Mahtava Veran suku on hiipunut, jäljellä on ainoastaan Nekon perhe. Kun suku uhkaa sammua lopullisesti, Nekon harteilla lepää raskas taakka: viimeiseen vesaan kohdistetaan suuria odotuksia, ja hänellä nähdään olevan lahjoja jopa šamaanin tehtäviin. Lisää mutkia Verojen elämään tuovat venäläiset kouluviranomaiset, jotka haluavat myös nenetsilapset neuvostoihanteita noudattelevaa kouluun. Perhe haraa vastaan, mutta lopulta periksi on annettava, jolloin Neko viedään sisäoppilaitokseen.
Tästä alkavat Nekon koettelemukset. Sisäoppilaitoksessa kaikki on outoa ja uutta: ympärillä puhutaan vierasta kieltä, ruoka ei maistu ja tavat ovat vieraita. Nekoa nimitellään piruksi ja sivistymättömäksi. Edes tytön nimi ei kelpaa: opettaja toteaa, ettei Neko ole kaunis nimi, ja nimeää tytön venäläisittäin Nadjaksi. Onneksi laitoksessa on myös muita nenetsejä, jotka ovat venäjää taitamattoman Nekon tulkkina. Tämä ei kuitenkaan helpota Nekon ikävää – hänen kotinsa ei ole sisäoppilaitoksessa, vaan tundralla.
Tundran todellisuus
Elokuva jakautuu kahteen aikatasoon: 1960-luvun tapahtumia rytmittää aikuiseksi kasvaneen Nekon kommentaari. Tässä tarkemmin määrittelemättömään nykypäivään sijoittuvassa kerronnassa Neko puhuu kameralle suoraan, kuin olisi haastateltavana dokumenttielokuvaa varten. Myös menneisyyden kuvauksessa fiktion illuusio rikkoutuu silloin tällöin: muun muassa Nekon opettaja kääntyy kohti kameraa ja kertoo opettajankutsumuksestaan.
Häntä tai muita venäläisiä ei esitetä pahoina, vaan pikemminkin ymmärtämättöminä – he eivät käsitä, että Neko tai muut nenetsit eivät halua noudattaa neuvostoihanteita, vaan jatkaa omaa maanläheistä elämäntapaansa.
Dokumentaarisuuden tuntu vahvistuu entisestään amatöörinäyttelijöiden jähmeässä mutta kiehtovassa ilmaisussa. Nenetsien tilannetta kuvaavan tarinan taustalla avautuva tundra kätkee maaperäänsä henkilöhahmojen ja näyttelijöiden juuret. Elokuvan arvo ei suinkaan ole nokkelissa tai jännittävissä juonenkäänteissä, vaan dokumentinomaisessa ja juurevassa alkuperäiskansan koettelemusten kuvauksessa.
Markku Lehmuskallio ja Anastasia Lapsuin yhteistyö on tuottanut jo tusinan dokumenttielokuvia sekä kolme fiktioelokuvaa. Parivaljakko on töissään keskittynyt kuvaamaan erilaisten alkuperäiskansojen kuten nenetsien ja saamelaisten elämää sekä perinteitä. Elokuvat ovat ansainneet tunnustusta myös palkintojen muodossa. Vuonna 2000 julkaistu Seitsemän laulua tundralta palkittiin vuoden parhaan elokuvan Jussi-patsaalla.
Teksti: Heini Lindfors /
Kuva Illume Oy
