Maaliskuussa ilmestyneessä Verenhimo-antologiassa kohdataan suomalaisia vampyyreita 1920-luvulta aina viime vuosien postmoderneihin loisijoihin asti.
Ajatus antologiasta, jonka novelleja yhdistää vampiristinen motiivi tai hahmo, voi kuulostaa ajatuksena yksitoikkoiselta: pitkähampaiset, ruumisarkuissa koisivat yöeläimet vaeltelevat sivulta toiselle imaisten silloin tällöin suurin elkein pelkoaan ilmaisevan uhriparan mehut. Juri Nummelinin toimittama Verenhimo-teos on kuitenkin kaukana tästä vampyyriantologian kirjaimellisesta kauhukuvasta, sillä mukaan on valikoitunut kunnioitettavan värikäs joukko erilaisia vampyyrihahmoja.
Kokoelmaa selaillessa lukija pohtii lähes väkisin, mikä tarkalleen ottaen tekee vampyyrista vampyyrin? Pitkät kulmahampaat, riippuvuus verestä, valonarkuus, kuolemattomuus sekä loisena eläminen ovat antologiassa toistuvia elementtejä; silti yksikään näistä tekijöistä ei ole ominainen kaikille kokoelman tarinoille.
Antologian vampyyrikäsitys näyttää nojautuvan ajatukseen perheyhtäläisyydestä, mikä onkin kokoelman rikkaus. Vampyyrin kaltaisen vuosituhantisen myytin ahtaminen yksittäisten, lyhyesti määriteltävien ominaisuuksien raameihin olisi väkivaltaa kammottavimmillaan.
Mystiikasta huumoriin
Antologian pääpaino on moderneissa vampyyritarinoissa: leijonanosa antologian kirjoittajista jatkaa edelleen kirjallista toimintaansa. Selviä poikkeuksia ovat jo vuosikymmeniä sitten rajan taakse siirtyneet Leo Anttila, Harry Etelä sekä vampyyrinovellinsa alun perin salanimellä julkaissut Mika Waltari. Tämän päivän kirjailijoita lainkaan väheksymättä on myönnettävä, että eritoten Waltarin ja Etelän eteerisen mystiset kauhunovellit erottuvat kokoelmasta edukseen.
Ansiokkaimpia kokoelman novelleista ovat ne, joissa vampyyriin metaforana on löydetty jonkinlainen tuore ja omaperäinen näkökulma. Rene Kita ja Jari Tammi lähestyvät myyttistä olentoa huumorilla tehden pelottavasta arkista ja helposti lähestyttävää. Johanna Sinisalo sekä Harri Erkki puolestaan asettavat vampyyrinsa työelämään. Näissä novelleissa kokonaisvaikutelma ei ole niinkään huvittava, vaan raadollinen paljastaen ihmisen kunnianhimon ja oman edun tavoittelun kataluuden.
Kristillinen symboliikka on usein yhdistetty vampyyritarinoihin, joten ei ole yllätys, että antologiasta löytyy myös jokunen uskonnollisuuteen nojaava novelli. Petri Salinin novellissa liikutaan kummallisen kirkon rakennustyömaalla, Sari Peltoniemen tarinassa puolestaan herännäiskristillisten parissa. Petri Laineen novellissa vaara lymyää kanttorin asunnossa.
Jyvät ja akanat
Erityismaininnan ansaitsevat M. G. Soikkelin sekä Harri István Mäen novellit, jotka kestävät − tai jopa vaativat − useamman lukukerran. Soikkelin novelli on jännittävä sota- ja fantasianovellin hybridi, Mäki puolestaan rakentaa pelkästä dialogista koostuvan novellinsa Raamatun monitulkintaisen symboliikan pohjalle.
Verenhimosta löytyy kaikkiaan 22 novellia, kirjoittajaa sekä näkemystä vampyyrin hahmoon. Suurin osa novelleista on lyhyehköjä ja nopealukuisia, ja vajaa 400 sivua on nopeasti luettu. Antologiaan kuin antologiaan mahtuu aina myös heikompia suorituksia; Verenhimo ei tee tähän sääntöön poikkeusta. Kokonaisuus on silti ilahduttavan tuore, monipuolinen ja antoisa.
Juri Nummelin (toim.): Verenhimo – suomalaisia vampyyritarinoita. Kirjoittajat (aakkosjärjestyksessä): Leo Anttila, Harri Erkki, Harry Etelä, Jarmo Karonen, Jussi Katajala, Rene Kita, Juha-Pekka Koskinen, Petri Laine, Anne Leinonen, Asta Leppä, Harri István Mäki, Heikki Nevala, Sari Peltoniemi, Tiina Raevaara, Petri Salin, Tuomas Saloranta, Johanna Sinisalo, M. G. Soikkeli, Miina Supinen, Jari Tammi, Christine Thorel, Mika Waltari. Teos 2011. 390 s.
Kuvalähde: Kustannusosakeyhtiö Teos Kuvaa on rajattu.
