Tammikuun lopussa ensi-iltansa saanut Hella W on näyttävä ja esteettinen, mutta kerronnan nopeudella hengästyttävä elokuva Niskavuoren tarinoiden luojattaresta.
2000-luvulla lähinnä musiikkimiehiin keskittynyt kotimainen elämäkertaelokuva saa joukkoonsa uuden tulokkaan poliittisesti aktiivisesta kirjailijattaresta kertovasta elokuvasta. Hella W -elokuvan päähenkilö Hella Wuolijoki (1886–1954) tunnetaan monesta: hän ehti elämänsä aikana toimia muun muassa liikenaisena, talvisodan rauhanneuvottelijana, näytelmäkirjailijana, Yleisradion pääjohtajana sekä SKDL:n kansanedustajana.
Roolien sarja
Elokuva kertoo Hellan vaiheista noin 1910-luvun lopulta jatkosodan jälkihumuun. Jo tarinan alkumetreillä Etsivä keskuspoliisi kiinnostuu Hellan toimista epäillen tätä vakoojaksi. Hellan poliittinen vakaumus ja siitä seurannut poliisin silmätikuksi joutuminen on teema, joka nousee elokuvaa hallitsevaksi dramaturgiseksi elementiksi.
Elokuvan alussa tarkastellaan Hellan kunnianhimoista liiketoimintaa ja siitä ainakin osittain johtuvaa äidin ja vaimon tehtävien laiminlyöntiä. Rahavaikeuksien myötä siirrytään Hellan kirjallisen tuotannon, erityisesti Niskavuori-näytelmien pariin. Kirjailijattaren rooli väistyy kuitenkin nopeasti, kun poliittinen tematiikka korostuu desantti Kerttu Nuortevan hakiessa apua Hellan huomasta. Tästä käynnistyy Hellan elämän raskain vaihe: maanpetossyytteet, aika vankilassa sekä lopulta kuritushuonetuomio.
Hellan erilaiset ominaisuudet, roolit ja vaiheet esitetään sarjana, eivätkä ne juurikaan limity toisiinsa. Eritoten Hellan kirjallinen ura käsitellään vikkelästi ja pintapuolisesti – Niskavuoren syntyprosessista olisi suonut kerrottavan enemmän ja syvemmin. Iloinen yllätys kirjailijuuden käsittelyttä on kuitenkin tapa, jolla katkelmia Hellan näytelmien pohjalta tehdyistä elokuvista on liitetty osaksi elokuvaa.
Hoppu loppuun
Kaikkiaan elokuvan dramaturgia etenee hengästyttävän rivakasti. Ikävä kyllä sama kiivastahtisuus pätee myös kuvaukseen. Valkokankaalle vyöryy komeaa kuvaa toisensa perään, mutta näkymille ei anneta aikaa syttyä elämään ja painua katsojan mieleen. Kohtaukset ovat dialogi- ja toimintavetoisia, eikä henkilöiden ilmeille ja eleille anneta tilaa, jotta katsoja voisi saada kiinni subjektiivisesta kokemuksesta.
Tämä on erityisen harmillista siksi, että elokuvan puitteet ovat sangen komeat. Mennyt aika on lavastettu ja puvustettu kameran eteen huolellisesti ja näyttävästi. Hitaampi leikkaustahti olisi tuonut lavastuksen sekä niin luonnon kuin Hellan mielenkin maisemat paremmin esiin. Onkin siis kysyttävä, ovatko elokuvantekijät luulleet katsojilla olevan jonnekin kiire, kun Hellan tarina on rusennettu alle puolentoista tunnin mittaan?
Rautalankaa ja mahtipontisuutta
Rivakka tempo häiritsee lähinnä henkilöhahmoihin eläytymistä sekä elokuvan esteettiseen aspektiin uppoutumista. Tarina sen sijaan välittyy sangen selkeästi – itse asiassa niinkin selkeästi, että ajoittain syntyy vaikutelma siitä, että katsoja pidetään tyhmänä. Toisinaan sama asia ilmaistaan kahteen kertaan kahdella eri tasolla lähes samanaikaisesti. Esimerkiksi Hellan tyttären Vapun voice-over -kerronta ei tuo elokuvaan mitään lisää: se ei avaa lausujansa kokemusmaailmaa, vaan toistaa samaa informaatiota, jonka kuvaraita ja dialogi itsessään välittävät.
Oma lukunsa on Leri Leskisen säveltämä musiikki, joka kaikuu ääniraidalla komeana ja mukaansatempaavana. Se ilmentää kauniisti Hellan kokemusmaailmaa ja aikojen levotonta yleistunnelmaa. Kokonaisuuden tasolla musiikki kuulostaa kuitenkin ylitsepursuavan mahtipontiselta vyöryessään kohtaus toisensa jälkeen katsojan ympärillä. Katsoja ikään kuin kuuroutuu musiikille sen massiivisuuden ja määrän vuoksi. Vähemmän olisi tässä tapauksessa ollut enemmän.
Kaikkiaan Hella W voisi olla parempi ja syvempi elokuva kuin se on. Antamalla näyttelijöiden ja kameran viipyillä ja hengittää katsojan esteettinen ja emotionaalinen kokemus voisi olla vaikuttavampi. Tällaisenaankin Hella W on silti erittäin kaunis ja laadukas elokuva. Suomalainen elokuvavuosi 2011 on alkanut hyvin.
Hella W. Suomi 2011. Ensi-ilta 28.1.2011.
Teksti: Heini Lindfors /
Lähde: Snapper Films Oy
Kuvaa on rajattu.
