Kotimaisen sarjakuvan kustantaminen elää aktiivista vaihetta, osittaiskiitos suomalaisen sarjakuvan 100-vuotisjuhlan. Kirjatarjontaan sisältyy useampi kiinnostava esikoisalbumi, joita yhdistää toisiinsa matkateema.
Hannele Richertin Enimmäkseen hyvä näkyvyys (Asema, 2011) on lyhyistä tarinoista koostuva kasvukertomus Marja-nimisen päähenkilön elämästä.
Alkupään kertomuksissa Marja koheltaa ystävineen teineille tyypilliseen tapaan. Kun muut aikuistuvat ja rauhoittuvat, Marja haluaisi jatkaa yhä leijumista. Hän elättelee haaveita astronautin urasta, mutta avaruus pysyy kaukana. Viimein suunnan muutoksen mahdollistaa merenkulkuopistosta saapuva kirje.
Novellien sävy on arkinen, lyyrisistä otsikoista huolimatta.
“He kolisevat toisiaan vasten kuin kassakaapit” - tai “Kun mä kuolen, huuliharppuni sä saat” -otsikoista johtuen kokoelmalle on leimallista vaikutelma, että kuvasarjoille on annettu nimet ajallisen välimatkan päästä tilanteiden tapahtumahetkistä. Novellien henkilöt ja otsikoiden puhujat elävät erilaisissa kielellisissä sfääreissä. Parhaillaan otsikot tarjoavat oivallisia kiteymiä päähenkilön elämänvaiheista, mutta välillä ne jäävät ulkokohtaiseksi, ja toisaalta rikkovat lukemisen illuusion suuntaamalla liikaa tarinan sisältöä.
Toisenlaisen kasvukertomuksen tarjoaa Hanna Koljosen esikoisalbumi Syliinvaellus Intiaan (Asema, 2011). Kokoelma pohjaa Koljosen omaelämänkerrallisiin kokemuksiin matkasta äiti Amman luokse.
Albumi on sävyltään kepeän ironinen, ja matka täynnä tunteiden mylläkkää päähenkilön etsiessä henkistä minäänsä. Hannan tielle osuu laaja katanta erilaisia henkisiä opettajia naisen seikkaillessa ympäri Intiaa. Viimein hän löytää itsensä Amman sylistä. Tosin Hanna ei ole ainoa – Äiti Amman arvioidaan halanneen yli 31 miljoonaa ihmistä.
Rento piirrostyyli sopii hyvin matkapäiväkirjamaiseen tarinaan. Sen sijaan kokoelman värityksessä olisi saanut olla enemmän nyansseja, sillä nyt kuvat ovat kyllä täynnä värejä, mutta värit eivät anna mitään lisää tunnelmiin. Hiekka on keltaista ja vesi sinistä, kuten aina. Lisäksi päihdeviittaukset olisi voinut karsia pois, sillä yhdistettynä Intiaan liittyviin hihhuli-kliseisiin ne latistivat tarinaa.
Anna Sailamaan teoksessa Paimen (Huuda Huuda, 2011) matka tapahtuu puolestaan päähenkilön sisällä. Pohjois-Suomeen sijoittuva tarina on kaksipäiväinen otanta Olavi-nimisen nuorukaisen elämästä.
Ensimmäisenä aamuna Olavi kohtaa autiolla metsätiellä lastenrattaisiin lyyhistyneen joutsenen. Kelohongat ja suomaasto voimistavat kuoleman tuntua. Päiväksi Olavi ennättää kylään, mutta palaa illalla joutsenen luo ja käy linnun viereen rakentamalleen risupedille makaamaan. Kyse on siis eräänlaisesta joutsenlaulusta, vaikka Olavi säilyykin hengissä. Kylänmiehet löytävät nuorukaisen yöllä, ennen kuin hän jäätyy hankeen.
Sailamaan elävä viivankäyttö sekä epätyypilliset sommitelmat paljastavat päähenkilön sisäisen kolinan. Lisäksi kyläläisten vitaali luonne välittyy lukijalle puhekielisistä repliikeistä. Paljon lähikuvia sisältävän ekspressiivisen kuvakuljetuksen tähden tarinaa on kuitenkin välillä haasteellista seurata, eikä lakoninen kerronta päästä lukijaa helpolla. Paimen on kirjana vaativa, mutta koskettava.
Hannele Richert, Enimmäkseen Hyvä Näkyvyys, Asema, 2011. http://www.asemakustannus.com/
Hanna Koljonen, Syliinvaellus Intiaan (Kansi), Asema, 2011. http://www.asemakustannus.com/
