Lohdun kirjoja

Vaikka Henriikka Tavin kolmannen runokokoelman nimi on Toivo (Teos, 2011), kokoelman runot sijoittuvat pikemmin aikaan, jolloin toivoa on jäljellä enää vain nimeksi. Runojen pääteemoja ovat kuolema ja unohdus. Tekstit käsittelevät surua ja sen mielettömyyttä. Traagisen tunteen aikaan saama mielen pirstoutuminen näkyy myös kielellisenä repeämisenä.

sanon tämän nyt mahdollisimman selvästi: Sinä kuolit turhaan (Toivo, s. 31)

Kokoelman keskimmäisen osion runojen minähahmot koettavat purkaa tyhjyyden kokemusta, jonka kuolema saa vainajan läheisissä aikaan. Runot ovat paljaita ja vähäeleisiä, mutta paljon tarkoittavia. Puhujat koettavat ymmärtää kuolemaa etsimällä kohtaamispaikkaa kielestä ja haastamalla vainajia dialogiin.

Tämä on eräänlainen pyhäinhäväistys. Tarkoituksenani on sotkea raja elävien ja kuolleiden välillä. Tarkoituksenani on sutata tuo viiva ihan sotkuiseksi. Minä yritän saada sinuun vähän eloa. (- - -) (s. 36)

Tavi käyttää onnistuneesti erilaisia poeettisia keinoja haurauden kokemuksen kielellistämiseen. Minähahmot änkyttävät, puhuvat vajain lausein, unohtavat sanoja ja heidän puheisiinsa sekoittuu banaliteetteja, jotka kuvaavat hyvin järkytyksen kokemusta. Eräänä keinona poissaolevan käsittelyssä toimii myös toisto, sekä runojen ‘sinälle’ suunnattu intiimipuhe.

Mutta minä en kirjoita päästääkseni irti, minä kirjoitan pitääkseni sinusta kiinni. Ehkä sinäkin kaipaat kosketusta, vaikkei sinua enää olekaan. (s.39)

Kokoelman päättävä osio sisältää perhosten muotokuvia, joissa yhdistyvät kiinnostavalla tavalla keskeislyriikalle tyypilliset piirteet, vokaaleilla maalailu sekä kokeellisemmat kirjoitusmetodit.

(- - -) sykkii yksinäisyys kyllästä minut syvä hyytävä tule ystäväkseni sinä jo kasteeseen kasvaa saaria, aika alkaa ja ja latvat lumi harhailee ja maalaa, hukkaa, valloittaa syvä hyytävä sinä joka suruna sulit uniini Nuku uomallani tuntematon kuu punastu sudek sinä joka suruna sulit uniini nuku uomallani tuntematon kuu raa, kadotettuja kukkia, ja lunta unta, aurinkoa kultais taa asfalttia (s. 71)

Olemisen laajasti resitoiva kehikko

Lohtu ja lohdullisuus ovat läsnä myös Pauliina Haasjoen viidennessä runokokoelmassa Aallomurtaja (Otava, 2011). Perussävyiltään runot ovat positiivisempia kuin Tavin kokoelmassa, ja kipeätkin asiat ovat harmonisesti järjestyksessä (tai harmonisessa kaaoksessa) Aallomurtajan ehdottamassa todellisuudessa. Jos pahuutta on, se ei ole absoluuttista, ja demonit on mahdollista kesyttää puheessa.

Jos demoneita on, ne ovat ihmisen sisältä tai hänen ulkopuoleltaan tulevia sykäyksiä, tai sitten luonnossa asuvaa elollisuutta, jolla ei ole moraalia, tai pieniä pahantahtoisen strategian osia (- - -) (Aallonmurtaja, s. 10)

Aallonmurtaja pohtii olemisen ja ajan mysteereitä, sekä kysyy epätoden ja toden välisiä rajoja. Useissa runoista esiintyy saduista tuttuja elementtejä ja fabulointi on sangen vilkasta. Haasjoen runojen puhujien kohteena ovat usein nimeämättömissä olevat asiat, joiden ihmettelyyn lukija otetaan mukaan erilaisten retoristen keinojen avulla.

Katso tuota! Se on torni keltaisessa taivaanrannassa, sen kärjen piikki pistää tummansinistä pilveä. Siunaus valuu maahan, valuu synkkyys, se ankaruus, joka kuvittelee myrskyävää merta. ( - - -) (s. 47)

Siinä missä Tavin runot on sana-ainekseltaan tiiviitä ja leikittelevät aukijätöillä sekä monitulkinnaisuudella, Aallonmurtajan runot ovat laveita ja syntaksiltaan proosallisempia. Runot kannustavat lukijaa raukeaan unelmointiin sekä viipyilemään fantasmagoristen tapahtumien äärellä.

Avaa nämä katon alta kiveen ulottuvat ikkunat, nämä suorastaan ovet! Vakava henki, näytä vedenalainen maapohjasi jollekulle vieraalle. Monien pilkkujen täyttämä on valo kun verhot vedetään ja lehdet ovat tulleet puihin kuin ilmoitukset tai kuin linnut olisivat ripustaneet ne (- - -) (s.62)