Syksyllä parin kuukauden nettikurssi luovasta kirjoittamisesta, esikoisteos jouluksi ja loppu olisi historiaa. Kuvittelin. Onneksi en sanonut virkaani irti uuden löytämisen huumassa. Toki löysin itsestäni kirjoittajan, tai kynäilijän, mutta kirjailijaksi tarvitaan ämpärikaupalla enemmän.
Tunnetuin sanonta lienee se, että pitää elää sellainen elämä että kirjoittamista riittää. Jos omassa elämässä ei kyllin, kynäilijä voi huoleta lainata naapurin tai sukulaisen elämää. Aiheita on kunhan löytyy herkkää korvaa ja vinoa mieltä. Hyvä tarina voi lähteä yhdestä sanasta, väärästä vainajasta tai naapurinrouvan paksuista pohkeista. Arki on usein epätodellisempaa kuin fiktio. Etäännyttämisen oppii kirjoittaessa, jälkiä peitellessä. Kanteita ei ole nostettu.
Lukemista kannattaa harjoittaa. Etsiä hyviä tarinoita, nasevia sanoja, hengästyttäviä lauseita joita toiset ovat jo kirjoittaneet. Maailma on väärällään hyviä kirjoja joista ammentaa. Ne lisäävät omaa sanan hallintaa ja sanomisen nälkää. Lukijalla on laveammat eväät kirjoittaa.
Tarina läjähtää paperille kiihkeän innon puistellessa. Syntymä on ihme jota riemumielin haluaisi kuuluttaa lähipiirille. Tähän kohtaan kynäilijä kaipaa luotettavia hovilukijoita. Syntymä on vasta alku. Edessä on kovaa istumista ja hiomista. Työtä. Kun kynäilijällä on uskoa ja lujaa luottamusta omiin kykyihin, hän jaksaa heiluttaa santapaperia tekstin yllä. Lohdullista on tietää, että jopa Finlandia palkitun kirjailijan teksti täyttyy näpeästi reunamerkinnöistä syntymänsä jälkeen.
Omalle tekstilleen on sokea. Puhuessa ihmisellä on maneereja, jos jonkinlaista niinkutusta ja öhinää. Niin myös kirjoittamisessa. Minä kinitin – taidan kinittää vieläkin. Taitava kouluttaja poimii maneerit esiin. Hiomisen jälkeenKIN tekstiini on jäänyt noita kinejä ympyröitäväksi. Töitä on.
Koulutuksiin kannattaa osallistua rohkeasti ja antaa tekstinsä luettavaksi. Itse olen osallistunut kahdelle nettikurssille ja ainakin yhtä monelle live-kurssille. Hetken aikaa on oma teksti keskiössä, kaikkien ruodittavana. Se voi olla pelottavaa mutta ehdottomasti se on antoisaa. Pitää muistaa aina, että ruodittavana on kirjoitus, ei ihminen itse. Jokaisen kirjoitus käydään kursseilla vuorollaan läpi. Toisten teksteistä ja niiden läpikäymisestä oppii valtavasti. Jos ei muuta huomaa, niin sen, että meitä kirjoittajia riivaa sama sanomisen himo ja sokeus omalle tekstille. Vaan näkökyky kirkastuu. Pikkuhiljaa alkaa löytää omista teksteistään heikkouksia, osaa liikutella osia niin, että draaman kaari kirkastuu ja voimistuu. Yksin puurtaminen on välttämätöntä mutta joukolla oppiminen avartavaa.
Nettikurssit ovat kätevä tapa oppia kirjoittamista. Ei tarvitse lähteä mihinkään, kurssi tulee kotiin ja netti antaa aikaa sulatella kritiikkejä. Itse osallistuin aikanaan kahdelle nettikurssille, ensimmäinen oli Mari Mörön emännöimä kurssi jonka aikana löysin itsestäni kynäilijän. Rohkaiseva ja rakentava kritiikki sai minut jatkamaan. Toinen kurssi oli pidempi ja siltä jäi nettiin elämään oma blogi johon me kurssilaiset olemme jo viiden vuoden ajan vaihtelevalla intensiteetillä tuoneet tekstejämme luettavaksi.
Riemullista yhdistämistä koimme Mörönperällä Marin kutsukurssilla jolle blogin väki osallistui 13 – 14.6. Jokainen toi kurssille tekstejään ruodittavaksi. Joukossa myös pitkiä kirkkaaksi hiottuja kässäreitä. Marin johdolla niitä kävimme läpi. Saimme vertaispalautetta ja tiukkaa ammattilaisohjausta. Puhetta riitti ilmatilaan, maailman ilmiöistä kirjoihin ja kirjoittamiseen. Piilopässejä, aamu-uintia ja maukasta kotiruokaa unohtamatta. Kurssin jälkeiset päivät täyttyivät flashbackeista. Joku lause, oivallus tai ohje pulpahti pintaan. Tekstin työstäminen sai uutta pontta. Kinit vähenevät. On voimakas olo.
Teksti: Jaana Sarell, kynäilijä
