Bo Carpelan postuumisti julkaistu romaani Lehtiä syksyn arkistosta kietoo vanhuuden ja syksyn eheän kauniiksi kokonaisuudeksi.
Aika, vaikka onkin objektiivisesti mitattavissa, on mitä suurimmassa määrin subjektiivisen kokemuksen aluetta. ”Sekä lasten että vanhusten hetki voi venyä taivaan mittoihin” – aikuinen on sitoutuneempi kellon osoittamaan totuuteen. Ajan kuluminen, kutistuminen ja venyminen, on eräs Bo Carpelanin viimeisen romaanin keskeisimmistä teemoista.
Ääripäiden ykseys, kuoleman kauhu
Lehtiä syksyn arkistosta luo siltaa lapsen ja vanhuksen, elämän ensimmäisten ja viimeisten vuosien välille. Päähenkilö, muistiinpanojen kirjoittaja Tomas Skarfelt tuntee vanhuuden leviävän pitkin ruumistaan ja mieltään palaten samalla muistojen lapsuudesta säilömiin näkyihin ja tuntemuksiin. Konkreettisen kosketuksen lapsuuteen Tomas löytää viisivuotiaasta Slantenista, jonka kokemusmaailma näyttää yllättävällä tavalla muistuttavan hänen omaansa.
Jos Slanten edustaa ihmiselämän alun ääripäätä, asettuu Tomasin vanha äiti toisen laidan, kuoleman rajoilla häilyvän vanhuuden, ruumiillistumaksi. Tomas ajelehtii jossakin heidän välillään yrittäen hahmottaa elämän alun ja eritoten sen lopun salaisuuksia. "Vanhuudessa on hienoa se, että voi suoda itselleen huvin tarkkailla sitä ulkopuolelta, kylmin silmin" - Tomas näkee oman vanhenemisensa prosessina, näennäisestä selkeydestään huolimatta vaikeana ymmärtää täysin.
Silloin tällöin esiin pilkahtaa ullakolla piileksivä, mystinen Odradek – Franz Kafkan "Perheenisän huoli" -novellissa esiintyvä lankarullaa muistuttava esine. Vanhuuden reunalla piileksivä, käsittämätön ja pelottava saa Odradekissä muotonsa, mikä ei kuitenkaan vähennä sen herättämää hämmennystä ja suoranaista pelkoa. Tomas pystyy katsomaan Odradekiä suoraan, "kylmin silmin" vasta, kun hänen äitinsä kuolema lähestyy: "Ei [Odradek] ole muuta kuin tänne unohtunut lankakerä, johon on työnnetty kaksi sukkapuikkoa, ei täällä ole mitään pieniä lepakonkasvoja, pääkalloja". Kuoleman astuessa lähelle ja konkretisoituessa mystiikka katoaa paljastaen elämän loppumisen luonnollisuuden ja väistämättömyyden.
Sanojen rajaton virta
Kuten Carpelanin muut romaanit, myös Lehtiä syksyn arkistosta työntää konkreettisen tarinan jonnekin tekstin taka-alalle. Tapahtumia tärkeämpi on Tomasin luoma, todellisuudesta, kuvitelmista ja etäisistä muistoista kudottu vaikutelmien ja kokemusten lyyrinen verkosto. Kieli on Carpelanille tyypillistä, perinteisen romaaniproosan ja proosarunon välistä rajaa koettelevaa sananautiskelua.
Paitsi romaanin ulkoinen todellisuus, myös dialogit suodattuvat vahvasti Tomasin tajunnan kautta: ne on upotettu saumattomasti muistivihon merkintöihin. Väillä jää hivenen epäselväksi, onko sanojen takana Tomas itse vai hänen keskustelukumppaninsa. Tällä ei ole kuitenkaan ratkaisevaa merkitystä. Kuten Tomas itse, myös hänen tekstinsä tavoittelee yhteyttä ja ykseyttä, jossa konkreettiset tilat ja personoituneet henkilöt ovat toissijaisia. "Konkreettinen kuva ja abstrakti kieli vaihtavat vaatteita keskenään ja heittäytyvät kaikkeuden soljuvaan virtaan."
Bo Carpelan (1926–2011) oli tunnustetuimpia nykyajan suomenruotsalaisia kirjailijoita. Carpelanin esikoisteos, runokokelma Som en dunkel värme, julkaistiin vuonna 1946. Ensimmäinen romaani Myöhäiset äänet ilmestyi 1973. Finlandia-palkinto on myönnetty Carpelanille kahdesti, vuonna 1993 romaanista Alkutuuli sekä vuonna 2005 romaanista Kesän varjot. Runojen ja romaanien lisäksi Carpelan on kirjoittanut lastenkirjallisuutta sekä kuunnelmia. Hän menehtyi 84-vuotiaana helmikuussa 2011.
Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta – Tomas Skarfeltin muistiinpanoja. Suom. Caj Westerberg. 206 s. Otava 2011.
Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta. Kansi, Otava, 2011.
Bo Carpelan. Kuva: Irmeli Jung, Otava, 2000.
