Hyppää pääsisältöön
Amusa Toimitus / 29.11.2010

Kirjallisia sovelluksia

Lokakuussa WSOY:n tunnustuspalkinnon vastaanottanut kirjailija Maritta Lintunen asuu Jyväskylässä.

Hän on koulutukseltaan musiikin maisteri, mutta nykyisin päätoiminen kirjailija.

Lintunen on kirjoittanut kaksi runokokoelmaa, kaksi novellikokoelmaa sekä kaksi romaania. Uusin teos on romaani Heijastus (2009), novellikokoelma ilmestyy keväällä 2010.

Miten luonnehtisit omia kirjojasi?

ML: Omia kirjoja on itse vaikea mennä luonnehtimaan. Ehkäpä proosassa on yksi pääjuonne ihmismielen tutkiminen, psykologinen vinkkeli, myös siellä täällä tarinoissa pilkahtaa rationaalisen arjen ja ihmismielen hallitsemattomuuden välinen kitka. Tavallinen ihminen näyttäytyy usein epätavallisessa valossa. Ihmismieli on salaisuus, ihminen toista kuin hänen ulkokuorensa - ja se pistää mielikuvituksen liikkeelle.

Kuinka paljon muusikon koulutus on vaikuttanut kykyysi hahmottaa tekstin rakenne? Yleensä rakenne on kirjoittajalle kompastuskivi, mutta Sinun kohdallasi ei ole ollut näin. Esikoisteoksesta lähtien on taito rakentaa teksti ollut vahva, siis sen temaattisen sisällön lisäksi.

ML: Olen joskus todennut, että muusikon koulutus oli minulle tietämättäni kirjoittajakoulutusta. Samalla tapaa saattaisi todeta kirjailijaksi sukeutunut kuvataitelija - eri taidemuotojen kesken on löydettävissä niin monia toisiinsa rinnastettavia piirteitä ja ominaisuuksia. Jonkin aikaa heittelin arpaa lähteäkö opiskelemaan kirjallisuutta vai musiikkia. Kun piano-opinnot muuttuivat lauluopinnoiksi, sain kyytipojaksi runouden, jolloin valinta oli jo paljon helpompi. Muusikko tutkii teoksen rakenteen tarkoin, se voi tietysti olla kuivakkaan teoreettista musiikkianalyysia, mutta esim. laulumusiikkia hahmoteltaessa on jo mukana kirjallisuus, jolloin ollaan tekemisissä poikkitaiteellisten tulkintakerrosten kanssa. Kun ajatellaan kirjoittamista prosessina, rinnastaisin sen kuitenkin pikemmin säveltämiseen kuin esittävän muusikon työhön. Rytmi, nyanssit, affektit, kontrastit, jännitteet, huipentumat ja suvannot, motiivit, pää-ja sivuteemat, esittely, kehittely ja kertaus - yhteisiä työkaluja niin säveltäjälle kuin kirjailijallekin. Olennaisinta on kuitenkin mielestäni vapaus kaikista lainalaisuuksista: vasta keinojen soveltaminen ja yhdisteleminen on luovaa seikkailua.

Novelli on vaikea laji, lajista puhuttaessa voisi yhtä lailla puhua proosan sonettimuodosta (Tuglas). Ketkä ovat olleet keskeisiä kirjoittaja-vaikuttajiasi sen lajin parissa?

ML: Novellissa liikutaan proosan ja lyriikan jännitteisessä välimaastossa Kertomukseen yhdistyy runon tiiviys ja tiheys, on rajattava, mutta porattava samalla syvälle sisään. Lyhyessäkin novellissa on ajan voimakenttä; mennyt, nykyhetki ja mahdollinen tuleva. Viime aikoina olen lueskellut mm. Solveig von Schoultzin, Willy Kyrklundin ja Joni Skiftesvikin novelleja. Ja John Steinbeckin varhaiset novellit kaivan joka kesä esiin kirjahyllystäni.

Entä lyriikan?

ML: Eeva-Liisa Manner ja Tomas Transtömer, mutta paljon muitakin toki.

Mistä tunnistat sen, sopiiko idea runoon, novelliin tai kenties romaaniin?

ML: Joskus on vain kokeiltava ja soviteltava aihetta, mihin se suostuisi. Joskus taas sisältö tuntuu heti määräävän muodon.

Suurin osa kirjoittajista on aihevetoisia, harva lähestyy teeman kautta. Voitko kertoa alkusysäyksestä Heijastus-romaaniin? Tai jonkin Ovisilmä-novellikokoelman teksin lähtölaukauksesta?

ML: Heijastuksen miljöö oli rakentunut mieleeni kuin salavihkaa - fiktiivinen Mäntyjärven pikkukaupunki, joka on monien muistikuvien palapeli: yksi puutalokortteli tuolta, elokuvateatteri sieltä, portinpieli ja kampaamo täältä. Kertomus lähti siis alkujaan liikkeelle tyhjästä kaupungista, jonka olin koonnut yhteen monista lähteistä: muistoista, valokuvista, piirroksista. Harva novellini on kehiytynyt idulle ilman että pontimena on ollut pikkuruinen totuudensiemen. (Tuo totuusosio kylläkin katoaa hyvin usein lopullisesta novellista: se on käynyt tarpeettomaksi, koska sen funktio oli sittenkin vain tarinan liikkeellepano). Perimmäinen alkusysäys unohtuu, kun tarina menee omia teitään. Mutta muutamat lähtölaukaukset ovat ilmeisiä; Tapaus Sidoroff-kokoelman Vakoojat-novelli sai alkunsa lehtiuutisesta, jossa kerrottiin erään suomalaisen yliopiston siilitutkimuksesta. Oli kertakaikkiaan pakko kutoa kertomus radiolähetinsiileistä. Ovisilmän Bluestiimi-novellin idea syntyi äitiysneuvolan ilmoitustaulun monenkirjavaa aineistoa silmäillessä.

Onko ideoidesi hukkaprosentti suuri? Miten punnitset niitä?

ML: Paljon menee roskiin, kun totean ettei idea kanna paria liuskaa pidemmälle. Ensi -ihastus osoittautuu pettymykseksi. Mutta joskus käy niinkin että hylätyn idean voi käyttää toisen idean rinnalla. Ideat ovat kuitenkin omapäisiä; niitä ei voi pakottaa mihin tahansa.

Voitko antaa jonkin käytännön neuvon kirjoittajalle sen suhteen, miten löytää oma lajityyppinsä. Ja onko se ollut Sinulle helppoa?

ML: Laji löytynee vain kokeilemalla monenlaista ja moneen kertaan. Vältän painottamasta jyrkkäasenteista erikoistumista, ihminen kun muuttuu vuosien varrella, voi tulla tarve erilaisille sanomisen muodoille. Missään ei pääse toista helpommalla, jokainen laji vaatii voimia, asettautumista tietyille kanaville. Takanani on nyt kaksi runokokoelmaa, kaksi novellikokoelmaa ja kaksi romaania. Seuraavaksi on novellien vuoro, aihioita on keräytynyt sen verran muokattavaksi. Liian pitkälle ja yksityiskohtaisesti en suunnittele tulevia töitä: kirjoittamisessa pitää säilyä tietty vaistonvaraisuus ja seikkailun tuntu.

Novellien lukeminen ei ole suurten massojen hupia. Moni on sanonut, että kustannuskynnyksen ylittää niillä huomattavasti hankalammin kuin romaanilla. Mitä mieltä olet tästä?

ML: Jos hyviä novelleja julkaistaisiin enemmän, lukijakuntakin kasvaisi Moni sanoo pitävänsä novelleista, koska niitä voi lukea rauhassa vaikka vain yhden kerrallaan illan päätteeksi. Sitä paitsi - kannattaa muistaa, että moni novellisti kirjoittaa mitä todennäköisimmin myös sen kustantajan halajaman romaanin...

Maritta Lintunen

Liekkikupolit, runoja, WSOY 1999
Sukukaktus, romaani, WSOY 2003
Valaistut talot, runoja, WSOY 2005
Ovisilmä, novelleja, WSOY 2006
Tapaus Sidoroff, novelleja, WSOY 2008
Heijastus, romaani, WSOY 2009

Palkinnot ja ehdokkuudet:
Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkuus 1999
Runeberg-palkintoehdokkuus 2005
Runeberg-palkintoehdokkuus 2006
Savonia-palkintoehdokkuus 2009
WSOY:N tunnustuspalkinto 2010

Teksti: Mari Mörö