Hyppää pääsisältöön
Amusa Toimitus / 15.09.2019

Gabriel narraa naisia Hämeenlinnassa

Hämeenlinnan kaupunginteatterin näyttämölle ovat nousseet Gabriel, tule takaisin -näytelmä ja sen nostattajat, näyttelijät Johanna Reilin, Sinikka Salminen, Jane Kääriäinen ja Lasse Sandberg.

Kuvassa on Sinikka Salminen vasemmalla ja Lasse Sandberg oikealla.  He istuvat ruskesan punaisella sohvalla.  Salmisella on vihreä puku, jossa on musta- ja punareunaisia kukkia sekä valean ruskehtava rusetti kaulassa.  Sandbergilla on vaalea puku ja ruskea kravatti. Hän pitää kättään Salmisen hartioiden takana.  takaa näkyy olohuoneen harmaahkoa kalustusta.

Sinikka Salminen ja Lasse Sandberg. Kuva: Tommi Kantanen

 

Mika Waltarin käsikirjoitus on vuodelta 1945. Huolimatta kaukaisesta luomisvuodesta, aihe on ajankohtainen, mikä roihahtaa silloin tällöin median sisällöissä. Teksti kulkee, juoni kulkee, kuten tiedämme, ja kun tulkintakin kulkee, perjantainen teatteri-ilta on hauskuutta täysi. Kyse on tietysti miehenkipeistä naisista, joita taitava auervaara lähestyy taloudellisin ajatuksin.

Gabriel on tallennettu myös filmiin ja ihmisten mieliin teatterinäyttämöillä. Hämeenlinnan versio vuosimallia 2019 on kutkuttavan hauska, sillä rooleihin on istutettu pieniä irvailuja suoritusten oheen.

Voi sanoa, että esitys on vanhanaikaisen ihanan hupsu. Ohjaaja Jukka Keinonen on rakentanut kokonaisuuden, joka pysyy ”käsissä” ja joka istuu epookkiin, siis 40-lukuun. Lavastus myötäilee hyvinkin neljäkymmentälukulaista porvariskotia, jossa näytelmän nelikko tutustuu uuteen, miehen sisältämään elämään. Mutta ihanassa hupsuudessa on myös tummuutta, sillä elämätön elämä on tummaa.

 

Kuvassa on Lasse Sandberf vasemmalla ja Johanna Reilin oikealla.  He seisovat keskessä olohuonetta nauravat.  Samalla he vetävät vaalean ruskean käsilaukun hihnasta kiinni.  Sandbergilla on vaalean ruskea pellavapuku päällä j ahän on selin kameraan.  Reilinillä on ruskean punainen pitkä puku jossa on vaalea pitsinen v-aukon muotoinen miehusta puvun yläosassa.  Takana näkyy punertava sohva ja edessä on ruskea matala antiikkisen näköinen pöytä.  Lattialla on punertavia itämaisia mattoja.

Lasse Sandberg ja Johanna Reilin.  Kuva: Tommi Kantanen

 

Kaksi vanhapiikaa, Ulriikka, määräilijä ja Kristiina, haaveilija, ottavat mittaa toisistaan punaisten sohvien maailmassa. Puoti ja isä ovat kartuttaneet omaisuutta, josta on mitä ottaa. Neiti Ulriikka määrää kaikesta, hän on tiukka, rajoittunut komentelija. Johanna Reilin kasvattaa kankeasta vanhasta neidistä vähitellen moniulotteisen naisen, näyttämöllä naurettavan hahmon, mutta tosiasiassa naisen, jolla olisi ollut mahdollisuuksia olla miehen nainen. Ulriikka Reilinin hahmottamana paljastaa, miten auervaarat pärjäävät tässä maailmassa. Vastapainona pikkusisko Kristiina on ensimmäinen askelma Gabrielin rahastukseen – ja hän taipuu ja taipuu. Kristiina Sinikka Salmisen esittämänä on juuri se hanhi, jollaisia gabrielit ja auervaarat tarvitsevat.

Hyvää kysymys kuuluu, kumpi on surkeampi, se ylväs, joka lopulta ruikuttaa miehen perään vai se pehmis, joka antautuu heti? Ja sitten Gabrieliin. Vanha kettu Lasse Sandberg näkyi tietävän, miten kokematon ja koskematon nainen kalastetaan. Lasse Sandbergin peilinäkymät inhana Gabrielina ovat herrrkulliset, mokomakin vanha don, joka oikeasti inhoaa vanhoja naisia. Kärtystä Ulriikasta Gabriel kesyttää pikku, pikku Uven. Ovatpas Sandberg ja Reilin ehtoisia rakastelijoita! Gabrielin roolissa tarvitaan näyttelemisen notkeutta, jota Sandbergista löytyy.

Kun kyse on Waltarista, uuden sukupolven on näyttävä. Tätä näytelmässä edustaa Raili, Hämeenlinnassa Jane Kääriäisen tekemänä. Kääriäinen on notkea Jane, mutta olisiko salaperäisempi tulkinta ollut parempi? Raili todistaa, että Gabriel ja tädit Ulriikka ja Kristiina kuuluvat menneisyydelle ja uusi häikäilemättömyys nuoruudelle. Joo, tässä näytelmässä asetelma toimii ja vahingonilo katsomossa on aitoa. Tulevaisuus näkyy Railin irtiottona opiskelemaan Helsinkiin. Paikka valaistuu Yhteiskunnalliseksi korkeakouluksi, aikansa opinahjoksi (josta kasvoi Tampereen yliopisto).

Gabriel tule takaisin -näytelmä on tavallaan klisee, josta on kiva löytää komediahömppää. Waltarin draamantaju paljastuu kuitenkin pian naurujen välissä: miten uskaltaa elää, että saa omaa onnea. Käsikirjoitus mahdollistaa melkoiset näyttelijäsuoritukset ja näin suositun teoksen. Hämeenlinnan kaupunginteatterin Gabriel on hyvää teatteria, jossa on sitä vetoa ja vastavetoa, mitä näytelmän kuljettamiseen tarvitaan.

 

Anja Kuoppa