Eteläsuomalaisen Osakunnan Laulajat eli EOL levytti Tomkinsia, Weelkesia ja Purcellia. Renessanssisäveltäjien melankoliset melodiat saavat kuulijan hiljaiseksi.
”Tämä kuoro alkaa kuulostaa nyt niin hyvältä, että voitais vihdoin tehdä se levy.” Näin totesi EOL:n eli Eteläsuomalaisen Osakunnan Laulajien johtaja Teemu Tommola eräänä päivänä keväällä 2008, kun olin laulanut kuorossa noin vuoden päivät. Seuraavana syksynä harjoittelukausi alkoikin tavallista innostuneemmissa tunnelmissa, kun kuorokansio täyttyi Tomkinsista, Weelkesistä ja Purcellista. Ohjelmisto tuntui haastavalta, melkein mahdottomalta, mutta sitäkin inspiroivammalta. Ehkä pystymme tähän?
Melankoliseen, 1600-luvun englantilaismusiikkiin painottuva levy innosti koko kuoroa alusta alkaen. Vanha musiikki on kuoromme ohjelmiston perusta ja monen laulajan mielestä parasta koko kuorossa. Harjoituksista ei haluttu jäädä pois kuin äärimmäisen pakon edessä ja kolmituntiset harjoitukset tuntuivat joskus liian lyhyiltä. Pidimmekin keväällä kaksi pitkää ja antoisaa harjoitusleiriä ennen kuin levytimme kolme päivää Riihimäen varuskuntakirkossa
Mielestäni parasta uusien kuorokappaleiden opettelemisessa on se, kun nuottien tullessa tutummiksi tahtien seasta alkaa erottua yksittäisiä helmiä: kauniita alttomelodioita, matalia bassokulkuja ja tarkkaan veisteltyjä, suuria sointuja. Ensimmäisiä kertoja nuotteja tavaillessa näitä erityisiä kohtia ei vielä huomaa, kun keskittyy vain oman stemmansa tavaamiseen. Sitten, kuin salamana, kesken jotakin huomiota kiinnittämätöntä kulkua omalla nuottirivillä, ytimissä alkaa tuntua väristyksiä. Tenoritpa laulavat nyt riipaisevan hyvin! Bassot laulavat niin matalalta, että tuntuu sielussa asti! Tuo alttojen g sopii niin hyvin sopraanosiskon kuulaaseen kvinttiin, että itku meinaa tulla!
Näitä hetkiä oli erityisen paljon upean levyohjelmistomme aikana. Ei ollut yksi eikä toinenkaan kerta, kun kurkkua alkoi kuristaa kesken kappaleen. Hymyilyttävän hauskoja hetkiä oli tietysti myös. Esimerkiksi Thomas Tomkinsin kappaleen ”Too much I once lamented” lopussa on haikean iloinen fa la la -jakso, jonka sopraanostemmoja eräät sopraanot eivät meinanneet oppia lainkaan – samaan kaksisivuiseen kun on ahdettu kaksi eri sopraanostemmaa, jotka lauletaan perätysten vuorotellen. Ykkössopraanot laulavat siis ensin ykkössopraanon riviä, kertauksessa kakkossopraanon (ja kakkossopraanot päinvastoin). Sekaannusten välttämiseksi saimme onneksi luntata nuotista vielä levytyksessäkin. Se kaksisivuinen on muuten yksi koko levyn hienoimmista!
Levyn äärimmäisestä melankolisuudesta huolimatta olen varma siitä, että saatuani levyn käsiini minusta ei tunnu lohduttomalta ja kaikkeni menettäneeltä – projekti oli valtava opinnäytetyö. Parhaina harjoitushetkinä Helsingin Bulevardilla, kun ikkunoiden takana satoi räntää ja katulamput heiluivat kolkosti vaijereidensa varassa, Purcellin kromaattisesti nousevat kulut ja sointupidätykset saivat unohtamaan koko ympäröivän maailman suruineen ja iloineen. Toivottavasti tämä tunne palaa levyä kuunnellessa.
Pitkien pohdiskelujen jälkeen levyn nimeksi päätettiin antaa ”Shades and darkness”. Nimi tulee John Wilbyen kappaleesta ”Draw on sweet night”, joka on yksi levyn lohdullisimmista raidoista.
EOL:n levy julkaistaan näillä näkymin kevään lopussa. Lisätietoa saat EOL:n nettisivuilta ja tämän jutun kirjoittajalta.
Helena Nurmikari,
ykkössopraano
helena.nurmikari@helsinki.fi
http://www.kamarikuoroeol.net/
EOL äänitti Riihimäen varuskunnan kirkossa. Kuva: Antti Salovaara.
