Ennen ja jälkeen elämän

Jouko Sirolan tuore romaani Etsijä ja hänen neljätoista elämäänsä on ilahduttavan omalaatuinen romaani. Sen maailma on absurdi ja pimeä, eivätkä lukijan tunteman reaalitodellisuuden lait päde sen piirissä – mielleyhtymiä esimerkiksi Franz Kafkan tuotantoon ei voida välttää. Teoksessa on selvä yhteiskunnallisen kantaaottavuuden tuntu: sivuilla vihjaillaan maailman tilan selittyvän apokalyptisella, ilmeisesti ympäristön tilaan liittyvällä katastrofilla. Hyvinvointivaltiota ei ole (enää) olemassa, mutta sen perään osataan edelleen silloin tällöin haikailla.

Kadonnut identiteetti

Ajatukset todellisuudesta ja henkilöhahmosta sekä hänen subjektiivisesta kokemuksestaan maailmassa olemisesta asettuvat kyseenalaisiksi. Keskushahmo Etsijä kuolee (lähes) joka ilta – yleensä sangen ikävällä ja väkivaltaisella tavalla – vain syntyäkseen uudelleen seuraavana päivänä. Teos jakaantuu näin melko selvärajaisiin lukuihin tai episodeihin: episodi alkaa aina aamusta, jolloin Etsijä on vasta herännyt uuteen elämään.

Etsijä paljastuu humaanimmaksi ja myötätuntoisemmaksi kuin valtaosa kaoottisen maailman muista asukkaista. Jotakin saadaan tietää myös hänen ”entisestä elämästään” hänen tavatessaan vanhoja tuttavia. Juuri muuta Etsijän persoonasta tai menneistä kokemuksista ei kerrota, vaan hän jää lähes tyhjäksi olennoksi, tabula rasaksi. Taustalla siintää ajatus maailmasta pirstaleisten ja jatkuvasti muuttuvien identiteettien pyörteenä. Kenties juuri tämän vuoksi päähenkilöä nimitetään Etsijäksi. Hän toki on ammatiltaan eräänlainen yksityisetsivä, mikä osittain perustelee nimitystä. Nimi kuitenkin lisäksi tukee ajatusta Etsijästä ihmisenä, joka on kadottanut oman minuutensa – niinkin lopullisesti, ettei hän enää ymmärrä tai jaksa tietoisesti etsiä sitä.

Ihanat sirpaleet

Hajanaisuus ja sirpaleisuus leimaavat paitsi etsijän identiteettiä ja romaanin maailmaa, myös ympäri tekstiä ripoteltuja huomioita nykymaailmasta. Huomiot ihmisen arjesta ja todellisuudesta ovat teräviä, mutteivät yleensä kytkeydy toisiinsa laajemmin, vaan jäävät yksittäisiksi ja pinnallisiksi näpäytyksiksi. Hajanaisuudessa heijastuu ihmisen kyvyttömyys käsittää maailmaa ympärillään kokonaisvaltaisesti.

Välillä romaanin yhteiskunnallinen vire äityy liian alleviivaavaksi. Tämä korostuu erityisesti teoksen Noita-episodissa, jossa Etsijä yrittää auttaa kahta heitteille jätettyä esiteinipoikaa. Dialogin ylikorostettu puhekielisyys ja rautalankaa vääntävä dramatiikka tekee episodista eräänlaisen romaanin puoliväliin sijoittuvan suvantokohdan, jossa toistetaan tuttua sanomaa nuorten pahoinvoinnista ja vanhempien välinpitämättömyydestä. Onneksi suvannosta noustaan ripeästi episodin loputtua.

Paradokseja ja siirappia

Romaanille on leimallista suorastaan ylenmääräinen kielikuvallisuus: ilmaisu kuplii paradokseja ja hyperbolisia ilmaisuja. Silloin tällöin runollinen kielikuvavyörytys yltyy niin mahtipontiseksi, että herää kysymys, onko kyse sittenkin siirappisen kielikuvallisuuden ironisoinnista. Lukija häilyy kahden vaihtoehdon välillä: tuudittautuako jopa puhdasta kuvaa lähestyvän ilmaisun suloiseen runollisuuteen, vai naureskellako sen ajoittaiselle imelyydelle? Onneksi mikään tai kukaan ei estä vaihtamasta lukustrategiaa lennossa, sillä lopullista vastausta tähänkin kysymykseen on vaikea löytää.

Etsijä on Jouko Sirolan (s. 1963) toinen romaani. Aiemmin hän on julkaissut novellikokoelmat Sisustus (Tammi 2000) sekä Käveltävä takaperin (Tammi 2003) sekä romaanin Mitään pelättävää ei ole (Teos 2006). Sirola tunnetaan lisäksi pakinoistaan, joista on valikoitu koostejulkaisu Toniemi ja Huvuori, ylimmät ystävykset (Teos 2008).

Jouko Sirola: Etsijä ja hänen neljätoista elämäänsä. Teos 2011. 237 s.

Teksti: Heini Lindfors