Björn Wahlroos on nyt virallisesti elämää suurempi hahmo. Ei jokapojasta näytelmää tehdä. Voisi kuvitella, että Wahlroos ottaa häntä kohtalaisen lempeästi käsittelevän näytelmän suurena kohteliaisuutena.
Ei kuitenkaan niin suurena, että asiaa kannattaisi kommentoida. Viisas veto tämäkin, samoin kuin ensi-illasta poisjääminen.
Timo Harakan ja Antti Karumon ruotsinkielinen Kuningas kertoo Åminnen kartanossa järjestettävistä juhlista, joihin on viikonlopun viettoon kutsuttu 300 vaikutusvaltaista tai / ja rikasta vierasta. Paikalla on myös Ruotsin kuningaspari. Mutta kuten kunnon draamassa ainakin, jotakin jää puuttumaan: Wahlroosin piikikäs ja omia teitään kulkeva radikaalitoimittaja Leif Salmén (Niklas Häggblom). Tämä jää mieluummin viettämään aikaansa baariin, jossa hän pitää omia juhliaan innokkaalle kanta-asiakasjoukolle.
Niklas Häggblom, Carl-Kristian Rundman. Kuva: Tapio Vanhatalo. Helsingin kaupungin teatteri.
Mutta Kuninkaan tulee saada mikä Kuninkaalle kuuluu, ja toimittaja kaapataan mukaan juhlallisuuksiin. Voisikin sanoa, että näytelmän eräs teemoista on se, että kukaan meistä ei ole vallalle tai menestykselle immuuni: Salménin hahmo on pohjimmiltaan yhtä kunnianhimoinen ja ympäristöään määräämään pyrkivä kuin itse Wahlrooskin. Juhliin pakotettuna toimittaja tekee kaikkensa, että pääsisi omalla tavallaan niskan päälle.
Kungenin sanotaan olevan satiiri. Kirjoittajien mukaan tarkoitus ei ollut tehdä revyytä tai tehdä moraalisia arvioita. Näytelmän tyylilajiksi he luonnehtivat komedian tai liioitellun draaman.
Kaikista näistä onkin mukana elementtejä. Mutta Kungen ei ole selkeästi satiiri, farssi tai historiankuvaus, vaan kiltillä tavalla kaikkia näitä. Wahlroos, jota esittää erinomaisesti Carl-Christian Rundman, kuvataan sekä vallanhaluisena despoottina että aitoa inhimillistä vajavaisuutta potevana hahmona.
Rahaa löytyy, mutta kun sen viehätys ajan mittaan väistämättä vähenee, on saatava lisää. Lisää vaikutusvaltaa, lisää elämyksiä, lisää tunnustusta, lisää tekoja. Raha ja valta ovat mukavia asioita, mutta lähinnä välineellisinä arvoina: se voittaa, joka tekee rahoillaan ja suhteillaan jotakin kansainvälisesti näyttävää.
Taisto Oksanen, Carl-Kristian Rundman, Jan-Christian Söderholm, Joachim Wigelius. Kuva: Tapio Vanhatalo. Helsingin kaupungin teatteri.
Farssin aineksia on Kungenin älyttömässä hankkeessa auttaa hädänalaisia Malediivien asukkaita, joiden kohtaloksi ilmastonmuutos on koitumassa. Pelastetaan köyhät meriveden nousulta, rakennetaan heille pakolaiskeskus Teijoon. Tai ostetaan Itämeri ja yksityistetään ilmakehä. Salmén ruokkii suuruudenhulluudessaan välillä jo hieman säälittäväksi käyvää Wahlroosia mitä kummallisimmilla ideoilla, koska hän siihen pystyy ja se on hauskaa. Kuka sitten on se oikea pahis? Toki voisi ajatella, että sekä Salmén että rahvaanomaisuutta kauhisteleva neuvonantaja Matti Klinge (Joachim Wigelius) ovat Wahlroosin alter egoja.
No, liian pitkälle mennyt toimittaja katsoo loppujen lopuksi aseen ikävämpää päätä. Hovinarrin sopii irvailla, mutta raja kaikella.
Sujuva ja lavastukseltaan sekä puvustukseltaan mainio Kungen kärsii juuri samasta rajoituksesta. Kun ei oikein tiedetä, tehdäänkö puskafarssia, komediallista draamaa, kipakkaa satiiria vai jotakin muuta, mahdollisuuksia jää käyttämättä. Koska näytelmässä kuitenkin käsitellään elävää henkilöä puoli-historiallisessa valossa, on varottava menemästä liian pitkälle. Varsinkin, kun itse juhlat ovat nekin todellisuuteen perustuva tapahtuma: vuonna 2007 Wahlroos järjesti Halikossa suuret pienen piirin juhlat, joissa nähtiin myös Ruotsin kuningaspari. Turvajärjestelyt olivat kuin valtiovierailulla konsanaan ja median osaksi jäi närppiä kuvia, joissa Wahlroos esiintyy vadelmanvärisiin housuihin pukeutuneena.
Kungen on tutkielma vallasta ja sen vaikutuksista, eikä se sinällään paljasta mitään uutta aiheesta, josta on tehty draamaa jo vuosituhansia. Näytelmä ei loukkaa tai sivalla, se korkeintaan esittää vallankaipuun lievästi naurettavassa valossa. Aineksia olisi ollut enempäänkin, kun pitää mielessä Wahlroosin railakkaan opiskeluaikaisen taustan, myöhemmän takinkäännön kapitalismin airueeksi ja yleisesti tunnetut lausunnot tyyliin "köyhät ovat köyhiä, koska niin itse valitsevat."
Vajaaseen kahteen tuntiin on tosin saatu mukavasti toimintaa ja paikka vaihtuu peruukkipäisten hovimiesten palatseista öiseen Saloon, elegantista shampanjan maistelusta krapulaiseen aamunkoittoon. Näytelmä toimii puhtaana viihteenä, mutta siitä voi löytää vähällä vaivalla myös paljon pohdittavaa: mikä on johtajan ja alaisten (hallitsijan ja alamaisten) välinen vastuujako; onko oikein, että valta keskittyy henkilöön ja toisaalta, onko oikein, että lähipiiri sallii näin käyvän? Mikä on rikkaan vastuu? Onko hyväntekeväisyys välttämätön paha, kun tuloverotus on ystävällinen? Vai pitäisikö mennä vieläkin pidemmälle ja säätää lait niin, että rikkaus poistuu ja jäljelle jää tasavero ja tasatulo?
Loppukevennys tulee esityksen jälkeen. Narikassa sai mukaansa kuparilantin, jossa luonnollisesti itse Kuninkaan kasvot ja kaiken kiteyttävä repliikki: "Jonkunhan on tästä maasta kannettava vastuu."
