Viihdetaiteilija Anna Abreu julkaisi taannoin uuden V-albuminsa, jonka ilmestymistä juhlistettiin Tavastialla levynjulkkarikeikalla. Tanssii tähtien kanssa ja Vain elämää -tv-sarjoissa esiintynyt Anna on vuonna 2014 todellinen suomalainen supertähti, eikä moni enää edes muisa hänen seitsemän vuoden takaista Idols-taivaltaan.
Ja miksi muistelisikaan – toiseksi kisassa sijoittunut 1990-syntynyt tähtönen on karistanut pelätyn Idols-stigman kannoiltaan ja menestynyt paremmin kuin kukaan Idols-voittajista ikinä.
Anna Abreu. Kuva: Warner Music Finland
Suoraviivaisesti nimetty V on Abreun viides levy ja koostuu kymmenestä tuoreesta kappaleesta. Tavastian yössä näistä kuultiin seitsemän, minkä lisäksi seassa soitettiin hittejä vuosien varrelta. Ilahduttavasti tunnin pituiseen settilistaan mahtui myös Annan radiossa soinut Jukka Poika -cover Kylmästä lämpimään sekä keikallakin JVG:n kanssa yhdessä esitetty Huominen on huomenna. Faneille on valitettavaa, että nämä suomenkieliset kappaleet eivät mahtuneet bonusraidoiksi itse albumille, mutta voisin veikata, että platinapainos on jo tuotannossa...
Arvioin Annan albumin kappale kerrallaan ja lisään mukaan mietteitäni Tavastian keikalta. Arvosteluasteikkoni on 1-5.
Levyn avausraita Werewolves on energiatason kattoon nostava rämistely. Kertsi lähtee kuin tykin suusta ja korkeat äänet kuulostavat freesiltä ja jäävät helposti korvien perukoille matoilemaan. Ainoa miinus tulee hieman naivistisista sanoista, joihin suuri osa kuuntelijoista ei välttämättä kiinnitä huomiota. Hauskaa pitävää bilekansaa verrataan ihmissusiin, jotka tulevat keskiyön aikoihin ulos koloistaan. Livenä Tavastian yöllisen keikan avannut kappale toimi loistavasti. Werewolves on yksi albumin helmistä ja voisi toimia kiekon seuraavana singlenäkin. 5/5
Filosofiani on aina ollut, että kaikkien kappaleiden ei tarvitse olla hittimateriaalia. Hittien suurin tarkoitus on johdatella kuulijansa muusikon muun tuotannon pariin. Nykymaailmassa tämä käsitys on hieman vääristynyt, ja kappaleiden arvo tunnutaan määrittelevän niiden radiosoveltuvuuden perusteella. Näillä määrittelyillä Right in Front of You on täytebiisi. Sanoitukset ovat yksinkertaiset ja pohtivat sitä, kuinka usein on vaikea olla tyytyväinen, vaikka kaikki tarpeellinen olisi silmien edessä. Annan ääntä on muokkailtu vahvasti, ja lopputulos on konemainen joskin kuulas. Kappaleen biitti kantaa muuten hieman paikoillaan junnaavan ja toistavan kappaleen joka tapauksessa kunniakkaasti maaliin asti ja hieno live-esitys paikkasi sen, mitä paikattavaksi jäi. 4/5
Sanovatko rummut oikeasti ratatata? Ra-ta ta-ta on Abreun albumin ensimmäinen sinkkulohkaisu, mutta mielestäni se antaa väärän kuvan neidin tuotannosta. Juuri naimisiin mennyt, koko kansan rakastama tähti laulaa ison maailman malliin haterseistä eli kritisoijistaan. Kenties Abreu ei laula kappaletta omasta näkökulmastaan, mutta silti Ra-ta ta-ta tuntuisi sopivan paremmin Miley Cyruksen kaltaiselle paheksutulle moraalinhorjuttajalle. Musiikillisestikaan kappale ei ole säväyttävimmästä päästä, sillä kertosäkeessä hoetaan kahta tavua ja vielä melko samalla nuotilla. Anthem-tyylinen Ra-ta ta-ta soitettiin keikan keskivaiheilla, mutta itse sijoittaisin sen ennemmin encoren huitteille. Abreun tyylisellä korkeatasoisella live-esiintyjällä jokainen kappale tosin toimii paikan päällä paremmin. 2/5
Tätä biisiä Anna pohjusti keikalla sanomalla, että se auttaa häntä purkamaan aggressioitaan. 153-senttinen taskuraketti myös lisäsi, että yleisö voisi koittaa samaa. Pelkäsin jo, että joku käy päälle, mutta sen sijaan yleisö tyytyi heilumaan vihaisen musiikin tahdissa. Kappaleessa lauletaan ilkeästä miehestä, joka saa lopulta ansionsa mukaan, kun huonosti kohdeltu nainen lähtee kävelemään suhteesta. Karman-lakia kanavoivat lyriikat ovat nappisuoritus ja musiikki on kiehtovan omaperäistä. Abreun tulkinta puolestaan on vihamielinen ja väkevä, kuten asiaa kuuluukin. No Apology tuo esiin aina iloisen Annan pimeän puolen, joka kiehtoo kummalla tavalla – ja jälleen etenkin livenä. 5/5
Vastavirtaan uivista kuninkaista ja kuningattarista kertova Kings and Queens on levyn kenties kansainvälisin kipale. Modernia tyyliä tuo erityisesti esiin nykypopissa pakettiin kuuluva fiittaava tummaihoinen räppäri Gracias. Melodiakulut ovat kohdallaan, Anna käyttää ääntään upeasti ja Gracias riimittelee ison maailman malliin. Mikäli tätä kappaletta ja Annaa ylipäätään ei saada breikkaamaan ulkomailla, täytyy ongelman piillä suomalaisen musiikkiteollisuuden heikoissa markkinointitaidoissa. Itse en ainakaan näe mitään syytä, miksei sellaista kaunista, kansainvälistä ja tyylipuhdasta popparia kuin Anna Abreu voisi soittaa yhtä hyvin MTV:lläkin. Kotimaan lavat ovat yksinkertaisesti liian pienet tällaiselle talentille, vaikka kyllähän tämä Tavastiallakin tietysti erinomaiselta kuulosti. 5/5
Tässä taas kappale, joka olisi soveltuvaisempi Miley Cyrukselle – tai ennemminkin sille tuotteelle, jonka nimi on Miley Cyrus – kuin Anna Abreulle. Oh oh'ssa lauletaan kielikuvin seksistä, jonka pitää olla äänekästä ja estotonta. Anna myös kertoo, että ei tarvitse pelätä, sillä hän ei ole siveyden sipuli. Kappale on selvästi esitetty kieli poskessa, ja tämän kuulee hyvin myös Abreun kujeilevasta äänestä. Silti teinitytöistä paljolti koostuvalle kohdeyleisölle olisi voinut keksiä muutakin. Levyn kansilehti vieläpä paljastaa, että kappaleen sanoituksista vastaa viisi miestä. On sääli, että muuten miellyttävä ja erilainen kappale on sanoituksiltaan niin nolo, että naimisissa oleva 24-vuotias nainen tuskin tulee sitä keikoilla esittämään. 2/5
Horisontissa näkyy parempi tulevaisuus, vaikka sukset ovatkin menneet suhteessa ristiin. Horizon on päällisin puolin ihan kaunis duetto Annan ja fiittaavan Christopherin välillä, mutta jotain jää uupumaan. Poljento on hidas ja hempeä, mutta jostain syystä kappale ei yllä sytkäreitä nostattaviin sfääreihin. Ei siis sillä, että Horizonia olisi Tavastialla esitettykään tai että siellä ylipäätään saisi sytkäreitä ilmassa heilutella. Biisin yleisilme on siirappinen, eikä Christopherin silkinpehmeä laulu sovi sanoille, joissa myönnetään, että on tullut valehdeltua reilusti ja tuotettua jatkuvia pettymyksiä. Kokonaisuus on korni ja vähän mitäänsanomaton. 2/5
“Lyön egoasi lujaa kuin nyrkkeilijä”, laulaa Anna, ja tällä kertaa vertauskuva toimii. Levyllä kertosäkeen nyrkiniskut kuulostavat vanhojen video- tai arcade-pelien vastaavilta, mutta keikalla en tätä huomannut yhtä selkeästi. Livenä show'n varastivat nimittäin Annan varjonyrkkeilyn iskusarjat ja potkut. Huomasi, että Abreu on elämänsä kunnossa, sillä hän ei muutenkaan juuri pysynyt paikallaan keikan aikana. Kappaleena Like a Boxer toistaa pidemmän päälle itseään hieman liikaa, mutta idea ja tempo ovat niin kohdillaan, että tämä on helppo antaa anteeksi. 5/5
Abreu pohjusti tätä keikkansa päättänyttä biisiä kehumalla yleisöstä löytynyttä tuottaja Jonas W. Karlssonia. High & Dryn lisäksi Karlsson on ollut mukana useassa muussakin albumin kappaleesta ja on vastuussa muun muassa Suomen kahden vuoden takaisesta ruotsinkielisestä Euroviisu-kappaleesta När jag blundar. Kuten oudonkin monessa albumin raidassa, myös High & Dryssa kerrotaan ongelmiin ajautuneen parin edesottamuksista. Kahden taistelevan sielun välillä sykkii vahva rakkaus, jonka tunteiden lumivyöryjä ja kauneuden pyörremyrskyjä on sekä syyttäminen elämän vaikeudesta että toisaalta myös kiittäminen asioiden uudesta merkityksellisyydestä. Lyriikka on siis oivaltavaa ja Anna kuulostaa hyvältä kuten aina, mutta kappale on silti hidastempoisuudessaan harmillisen tylsänpuoleinen. Tyylistä tulee jotenkin mieleen laulukilpailuissa finalisteille annettavat kappaleet, jotka ovat usein mahtipontisia mutta samaan aikaan turhan tuotettuja. 2/5
Feels Like Freedom muistuttaa monilta osin aiempaa High & Dryta. Sanoituksissa on hyvin samankaltainen asennoituminen rakkauteen ja siitä usein aiheutuviin haasteisiin ja niiden ohimenevyyteen. Taustalla kuuluvat ee-o-e-o-oo-huutelut eivät oikein sovi kappaleen herkkään tunnelmaan, ja muutenkin jotain tuntuisi taas puuttuvan. Tätä biisiä ei Tavastialla kuultu, mutta se olisikin ollut jo vähän liikaa suvantovaihdetta High & Dryn kanssa. Toisaalta Feels Like Freedom nousee ehkä niukin naukin paremmaksi kuin edeltäjänsä. 3/5
Kaiken kaikkiaan Anna Abreun V-albumi on hieman kaksijakoinen tapaus. Toisaalta mukana on todella paljon raikkaita ja mukaansatempaavia saundeja, mutta kolikon kääntöpuolella on myös kourallinen yksitoikkoisuutta ja yhdentekevyyttä mukana. Levyn anti on siis kovin epätasaista. Parhaimmillaan Abreu tuntuisi tänä vuonna olevan rempseissä ja räväkissä kipaleissaan, joissa tähti myös livenä nousee lavan kiistattomaksi kuningattareksi. Paikan päällä Annan laulanta ja läsnäolo pääsevätkin huomattavasti paremmin oikeuksiinsa kuin äänitteellä, mitä ei välttämättä voi sanoa monestakaan nykypopparista. Live herättää – anteeksi nyt tästä itsestäänselvyydestä – heikommatkin kappaleet uudella tavalla eloon.
Tavastian keikka tuntui haikealla tavalla kertaluontoiselta kokemukselta. Aiemmin mainitun JVG:n visiitin lisäksi menoa siivitti mukavalla tavalla eteenpäin myös Redraman vierailu upeassa Worst Part is Over -kappaleessa. Tirauttipa Anna myös muutaman kyyneleen upeaa uraansa muistellessaan. Kannattaa totisesti käydä ihastelemassa Annaa ja tämän ammattitaitoa ihan keikallakin asti. Nyt on Abreulla taas lisätä ainakin muutama mainio kappale kasvavaan kiertuerepertuaariinsa.
