Mari Mörö haastattelussa: Olit kertomassa hiljattain kustantajan ja kirjailijan yhteistyöstä Jyväskylässä. Paljasta, mitä kustannusvirkailija tekee?
Joskus vähemmän ja joskus enemmän, ei kuitenkaan alkemistin hommia. Se on ala, jota ei voi opiskella muutoin kuin käytännön kautta. On herätettävä luottamusta kirjoittajissa ja löydettävä uusia tekijöitä, eikä sitä opita millään kursseilla. Pilkkusääntöjen hallinta on aika pieni avu, jos miettii kokonaisuutta.
Okei, siis tarvitaan luottamusta. Mistä sen huomaa?
Esimerkiksi siitä, että puheyhteys toimii. Hoidetaan asialliset jutut siinä aikataulussa, mitä kirjan tekeminen edellyttää. Jos kirja ei ole valmis, on siitä sanottava myös. Touhu edellyttää luottamusta, sillä kirjailija voi vetää hylsystä herneen nenään - ja lienee myös joskus vetänyt. Uskon, että hylsylle on perusteet. Jos ensikertalainen saa pakit, niin se ei tunnu niin pahalta kuin jos tekijä on julkaissut enemmän. Kirjailija, joka muuten on aika usein puhdas narsisti, voi mennä aina vedota siihen, että on herkkä taiteilija... että ymmärtää pitää. Kustannustalon väki ei menettele niin, vaan yrittää luovia meidän kirjoittajien kanssa.
Oletko saanut itse pakit, onko jokin kirjasi hylätty?
Ei. Ei vielä. Jos sellainen päivä tulee, niin uskon että hylsy on tullut siksi, ettei kirja toimi. Ei kirjailija pääse tasolleen läheskään aina. Yritän kuitenkin olla toistamatta itseäni. Kerran kirjoitettu ei kaipaa uudelleen kirjoittamista, tai kaipaa jos laarin pohjat näkyvät. En haluaisi raapia vielä pohjia.
Mitä kustannusvirkailija saa muuttaa?
Jos kirjoittaja ei anna muuttaa tekstistään mitään, kannattaa vaihtaa ammattia. Nimittäin liian mimosamainen tekstintekijä ei ole ammattilainen, vaan fiilistelijä. Ammattikirjailija ei takerru moisiin juttuihin vaan tajuaa, mikä on kirjan etu. Se toinen raaka ammattilainen saattaa huomauttaa esimerkiksi holtittomasta puolipisteellä keikaroinnista tai tyylin huojunnasta tai jostain asiasta, joka kerta kaikkiaan tökkää silmään. Kirjan nimi voi olla omituinen päähänpinttymä ja viedä harhaan kirjan potentiaalista lukijaa mutta ei hätää, kustantamoissa osataan nämä hommat. Minulla on tällainen kokemus, olisiko ollut toisen tai kolmannen kirjan kohdalla. Oma ehdotukseni nimeksi olisi ollut muistaakseni Avara luonto, mutta kirja ei todellakaan ollut luontokirja saati tv-ohjelman kylkiäinen. Vaikka nimi tuntui vitsikkäältä, se vaihdettiin ja hyvä niin. Otin opikseni, tuollaisia alkeellisia mokia ei kannata toistella ja 30 kirjan jälkeen koitan pysyä asian suhteen virkkuna.
Voidaanko dialogia korjata?
Ehdottaa voidaan, mutta kirjoittaja kuitenkin joutuu tekemään homman itse. Dialogin kauheimmat kökköydet tulisi jonkun huomata, kirjailija kun ei aina omaa dialogissa tarvittavaa kielikorvaa.
Olet tehnyt töitä useassa talossa ja eri kustannusvirkailijoiden kanssa. Onko tyyleissä paljon eroja?
Kaikki ovat olleet ammattilaisia, mitään kädettömiä tapauksia en ole tavannut. Sen sijaan kirjailija voi olla hyvinkin epäammattimainen eli sössiä aikataulut ja sitä rataa. Kuulun niihin kirjailijoihin, jotka eivät kaipaa tiivistä yhteydenpitoa. Kävin 20 vuoden aikana WSOY:n talossa työasioissa neljä kertaa, joten minun takiani ei ole tarvinnut täydentää viinivarastoja eikä pitää suklaata jemmassa. En ole hengailija, enkä oleta kustantajankaan hengailevan. Sellaiseen ei ole aikaa.
Voiko kirjan tehdä ilman kustannusvirkailijaa?
Kyllä voi, täytyy iän myötä kasvattaa ammattitaitoaan niin ettei joka jollotuksen jäljiltä tartu puhelimeen. Kirjailijan ei pidä leimautua liiaksi kustantajaan tai kustannusvirkailijaan. Se on aikuiselle ihmiselle hiukan lapsellista ja tyhmää, epäammattimaistakin. Voihan olla että virkailija on todella hyvä, mutta hän voi lähteä muihin hommiin, påäästä eläkkeelle, kyllästyä kirjoittajaan. Hänellä voi olla 40 kirjailijaa, joista 35 keskivaikeata tapausta ja viisi suoranaista riesaa, aina tulossa lankoja pitkin lounaalle tai jokin kriisi päällä. Ja siihenkö loppuu kirjailijan työ, ettei virkailija ehdi treffaamaan? Ei, ei lopu. Paitsi harrastelijoilta, jotka halvaantuvat kun henkilökunta vaihtuu.
Onko osa kirjailijoista tippunut kelkasta?
En tiedä, mutta kustannustaloissa mennään ja tullaan ihan niin kuin muissakin työpaikoissa. Ei kirjailijan työ saa olla siitä kiinni, kuka kätilöi. Pitää tulla itsenäiseksi, karistaa pois päänsilittäjät ja kädestäpitelijät, se on ainoa tie tehdä. Luottaa itseensä, tehdä töitä sen eteen että koulii ammattitaitoaan ja jättää tunteilun vähemmälle. Kustantajan ja kirjailijan välinen suhde on ammattimainen, tietysti voi ihmissuhteita etsiä mutta sillä voi olla ei-toivottuja ja seurauksia kuten likinäköisyys. Molemmat ovat pahimmassa tapauksessa likinäköisiä, tyhmyyttään ja kiltteyttään. Kirjailija tekee kirjan kerrallaan ja näkee vain sen, muut näkevät sen osana tuotantoa. Kustantajan tulisi nähdä, missä ja millä eväillä kirjoittaja on menossa. Kirjailija voi kyllästyttää markkinat itsellään, ja kustantaja on siitä vastuussa. Toisinaan koko porukka tarvitsee yksinkertaisesti happea, ja piirit ovat yleensä liian sisäsiittoiset ja –riittoiset.
Että siis writers block?
En väheksy jumia, se tulee jokaiselle joskus. Olen kirjoittanut sketsin aiheesta. Siinä ollaan linnassa, ja kirjoitetaan sulkakynällä ylhäällä tornissa, sydänverellä, totta kai. Lasi viiniä jos kohta toinenkin on juotu. Kirjoittaminen ei meinaa sujua, ei sitten millään. Tornista kuuluu huokailuja, ja sen jälkeen pateettinen lause:
- Vain joulupukki saa hakea minulta käsikirjoituksen!
Seuraa syvä hiljaisuus, lakeija kaataa lisää viiniä ja toteaa samalla itsekseen:
- Hyvä. Sitten edes toisella saattaa olla lahjoja.
Eli en usko prinsessaleikkiin enkä joulupukkiin. Olen kadottanut tyllipukuni ja kinkkupussista tehdyn kruununi jo esikoulussa, joulupukkiin lakkasin uskomasta kun huomasin että hän käytti samoja kenkiä kuin naapurin ukko. Uskon raakaan työhön, en siihen että joku – kenties joulupukki - saa jonkun kirjoittamaan jollakin ihmeellisellä tavalla. Tuollaista mystifiointia on tietysti mukava harrastaa ja etsiä selitys sille, miksei työ suju. Joulupukki ei ole vielä tullut!
