Kun uusien yliopisto-opiskelijoiden määrää pienennetään ainakin niillä aloilla, joiden työllistymisnäkymät ovat heikoimmat, voidaan yksittäistä opiskelijaa kohden panostaa taloudellisesti enemmän.
Keskustelu suomalaisten yliopistojen rahoituksesta, tutkimuksesta ja tulevaisuudesta käynnistyi pari vuotta sitten uuden yliopistolain valmistelun tiimoilla. Kohuttu laki astui voimaan vuosi sitten, ja julkinen väittely on lauhtunut, joskaan ei lakannut. Yliopistopohdintaan on kietoutunut myös keskustelu työurien lyhentämisestä sekä edelleen siitä, kuinka opiskelijoiden tulisi valmistua ja siirtyä työelämään mahdollisimman nopeasti.
Marinat ja vaatimukset
Keskustelussa on keskitytty paljolti siihen, kykeneekö yliopisto tarjoamaan tarpeeksi paljon ja tarpeeksi laadukasta opetusta. Opiskelijat itse ovat esiintyneet keskustelussa opetustarjonnasta huolta kantavana joukkona, joka on toisaalta nihkeä vastaamaan itselle suunnattuihin vaatimuksiin. Kärjistetty esimerkki opiskelijoiden nälkäisestä asenteesta löytyy Maria Petterssonin marraskuisesta pääkirjoituksesta (Ylioppilaslehti 15/2010): ”Kapinoi, marise ja kierrä säädöksiä niin paljon kuin voit. -- Opiskele niin pitkään kuin hyvältä tuntuu ja valmistu vasta kun tiedät, mitä haluat tehdä.”
Petterssonin teksti on uskoakseni ¬ja toivoakseni tarkoitettu luettavaksi ainakin jossain määrin sarkastisena. Hyperbolisesta tyylistä huolimatta tekstissä on jotain tuttua. Humanistisessa tiedekunnassa opiskellessani olen huomannut, että yliopiston pääsykokeista selvittyään joistakin opiskelijoista tulee eräänlaisia asiakkaita, joiden makutottumukset niin opintojen sisällön kuin suoritusnopeudenkin suhteen ohjaavat itsevaltiaan oikeuksin opintojen etenemistä. Sen, onko ainekokonaisuudesta työllistymisen kannalta hyötyä, pohdinta lykätään jonnekin hamaan tulevaisuuteen.
Matkalla töihin
Monipuolisesta opiskelusta ei toki ole opiskelijalle haittaa, eikä mielikuvituksekkainkaan sivuainekavalkadi huononna kenenkään työllistymismahdollisuuksia. Tyystin toinen kysymys on kuitenkin se, onko hapuilu sivuaineviidakossa reilua omaa yliopistoa ja kanssaopiskelijoita kohtaan. Jokainen kurssisuoritus maksaa, oli suorituksesta opiskelijan tulevan työelämän kannalta hyötyä tai ei.
Lisäksi on muistettava, että huoli humanistisen tiedekunnan rahoituksesta tuskin katoaa minnekään lähivuosina. Tätä seikkaa vasten onkin erityisen suotavaa, että jokainen opiskelija pohtii, kuinka hän itse saisi omista opinnoistaan mahdollisimman paljon irti koitumatta omalle tiedekunnalleen liian suureksi taloudelliseksi taakaksi. Suunnitelmallisuus ja järjestelmällisyys osoittautuvat mietinnän avainsanoiksi.
Päämäärätietoinenkin opiskelija voi tehdä opinnoissaan hutilyöntejä, eikä etenkään humanistisilla aloilla koskaan voida tarkalleen tietää, millaisesta ainekokonaisuudesta tulevaisuuden työmarkkinoilla on hyötyä. Silti opintojen punaisena lankana pitäisi pitää työllistymistä eikä sitä, mikä sattuu kulloinkin tuntumaan mukavalta tai jännittävältä. Niin kauan kuin opiskelija ei itse kustanna opintojaan, yliopiston tehtävä ei ole toimia tiedehuvipuistona, vaan kouluttajana työelämään.
Kadonnutta arvonantoa etsimässä
Julkinen keskustelu yliopistojen ja eritoten humanististen tieteiden rahoituksen tulevaisuudesta on nostanut esiin kahtiajaon niihin aloihin tai tutkimuksiin, jotka ovat elinkeinoelämälle hyödyllisiä, ja niihin, joista rahaa on hankala tai mahdoton lypsää. Professori Kristian Donnerin ajatukseen humanististen alojen ominaisluonteesta on helppo yhtyä: ”Kulttuuriin kuuluu taloudellisesti hyödytöntä toimintaa. Ne, jotka etsivät vain taloudellista hyötyä, ovat tyhmiä, elleivät tajua hyödyn syntyvän eri reittejä.” (HS 9.12.2010) Humanistinen tutkimus ei ole eikä sen tarvitsekaan olla taloudellisesti hyödyllistä. Suomalaisessa yliopistoinstituutiossa elää edelleen ajatus siitä, että tieto ja tiede ovat itseisarvoisesti tavoiteltavia ja hyödyllisiä asioita. Ajatus on jaloudessaan sivistysyliopiston olemassaolon kannalta välttämätön.
Arkisessa tohinassa tämä ylevä aate kuitenkin unohtuu helposti. Yliopistojen arvostus sinällään arvokkaan tiedon ja tutkimuksen kunniakkaana tyyssijana näyttää kärsineen inflaation. Osittain tämä johtunee siitä, että uusien opiskelijoiden sisäänottomäärät ovat ainakin joillakin aloilla kohtuuttoman suuret ja yliopisto-opiskelijan tittelin hankkiminen helppoa verrattuna menneisiin vuosiin. Lisäksi on muistettava, että opiskelumotivaatio tuskin ainakaan kasvaa, jos ja kun oman alan työllisyysnäkymät ovat heikot.
Laatu, ei määrä
Sisäänottomäärien kutistaminen on ilmeinen, joskaan ei täysin tyhjentävä ratkaisu. Kun uusien opiskelijoiden määrää pienennetään ainakin niillä aloilla, joiden työllistymisnäkymät ovat heikoimmat, voidaan yksittäistä opiskelijaa kohden panostaa taloudellisesti enemmän ja esimerkiksi lisätä hintavaa pienryhmäopetusta, jossa opettajan ja oppilaan välinen yhteys on vahva ja oppimistulokset hyvät. Seurauksena yliopistoissa opiskelee entistä pienempi, mutta motivoituneempi ylioppilasjoukko, joka omaa valmistuessaan entistä vankemman asiantuntemuksen ja itseluottamuksen omalla alallaan. Opiskelijamäärien pienentyessä sekä opettajan ja oppilaan välisten kontaktien vahvistuessa opiskelijoiden arvostus yliopistoa, sen opettajia ja myös toisia opiskelijoita kohtaan uskoakseni kasvaa.
Opiskelijoiden ja yliopiston näkeminen toistensa vihollisina ei liene hedelmällinen lähtökohta. Sen sijaan, että opiskelijat ”kapinoisivat ja marisisivat”, kuten Maria Pettersson liioitellen (?) ehdottaa, kehotan opiskelijoita pikemminkin palauttamaan aika ajoin mieleen yliopiston tehtävän tiedon edelläkävijänä, muistamaan oman opinahjonsa arvon sekä kohtelevan opettajiaan kunnioittavasti. Laadukasta opetusta sopii toki vaatia, kunhan opiskelija tekee sen yliopistolaisten keskinäisen arvostuksen ja kunnioituksen hengessä, ja on toisaalta vastapainoksi itse valmis panostamaan opintojensa suunnitteluun ja suorittamiseen.
Heini Lindfors /
