Hyppää pääsisältöön
Amusa Toimitus / 24.08.2019

Teloituksia ja terapiaa Hennalan vankileirillä – SKS:n julkaisema kirja tuo uutta tietoa kuolemanleirin kasvatusosaston toiminnasta

Hennalan sotavankileiri oli Suomen suurimpia, ja siellä kärsi pahimmillaan yli 10 000 punavankia. Uutuuskirja Hennalan helvetti tarkastelee karuissa oloissa toimineen kasvatusosaston toimintaa.

 

Kuva on ruskeasävyinen ja se kuvaa Hennalan vankileirin pihaa. Kuvassa on etualalla piikkilanka-aitaa ja tyhjät hevoskärryt.  Takana on vankeja, miehiä ja naisia.  Takana on tiilinen rakennus.  Takana oikealla on harvaa metsää.

Kuva: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura

 

Lahden Hennala on yksi sisällissotamme tunnetuimmista kuolemanleireistä. Vankileirin epäinhimillisistä oloista ja laittomista teloituksista tiedetään viimeaikaisten tutkimusten ansiosta jo paljon, mutta leirin muu toiminta on tähän saakka jäänyt katveeseen. Tuija Wetterstrandin uutuuskirja Hennalan helvetti tarkastelee Hennalan vankileirihelvettiä kasvatusosaston työn kautta.

”Jäljittäessäni Hennalassa vankina olleen isoenoni vaiheita törmäsin punakaartilaisten muistelmissa mainintoihin kirjastosta, soittokunnasta, kuorosta sekä muusta virkistys­ ja valistustoiminnasta. Halusin selvittää, mitkä olivat kasvatusosaston työntekijöiden motiivit ja minkälaisia vaikutuksia heidän työllään oli,” Wetterstrand summaa.

Hennalan ensimmäinen kasvatusjohtaja Yrjö Alanen aloitti työnsä 4. kesäkuuta 1918, pian kenttäoikeuksien ja pikateloitusten jälkeen. Hennalassa oli tuolloin vielä lähes 11 000 vankia. Sotavankilaitoksen kasvatusosasto pyrki tarjoamaan henkistä huoltoa ja virkistystoimintaa nälän, lian, ahtauden ja tautien vaivaamille punavangeille. Monet kasvatusosaston työmenetelmistä olivat nykynäkökulmasta varsin moderneja, kuten vankien kanssa käydyt ryhmä- ja yksityiskeskustelut, musiikin käyttö terapiamuotona, yleiseen mielipiteeseen vaikuttaminen lehtikirjoitusten avulla sekä kasvatustyöntekijöiden jalkautuminen vankien kotipaikkakunnille rauhoittelemaan tulehtunutta ilmapiiriä.

”Kasvatustyöntekijät joutuivat kasvotusten vankien kauhean kohtalon kanssa ja katsomaan usein kuolemanhätää silmästä silmään. He eivät olleet vartijoita, jotka pahimmillaan toimivat omien oikkujensa mukaan julmasti vankeja kohtaan. Kasvatustyöntekijöiden työhön kuului vankien kohtaaminen vertaisenaan ja heidän kuuntelemisensa. – – Heitä kannusti työhönsä vahva sosiaalinen omatunto ja lähetyskutsumus.”

”Olisiko pitänyt – tai voinut – tehdä enemmän? Vaikea kysymys, johon vastaaminen ei ole helppoa. Ainakin Lahden ensimmäinen kasvatusjohtaja Yrjö Alanen teki kaikkensa vaikuttaakseen päättäjiin niin, että sotavankileirit olisi suljettu. Häntä vain ei kuunneltu, koska viha ja kostonhimo velloivat vahvoina ja toisaalta jo perustettua rakennelmaa ei haluttu lähteä purkamaan. – – Kasvatusosaston työntekijät toimivat sotavankileireissä täysin toivottomassa tilanteessa kesällä 1918. Yhtä työntekijää kohden oli tuhansia vankeja.”

Kasvatusosaston työntekijöiden vilpitön yritys kohentaa vankien oloja epäonnistui kuitenkin pahasti, kun rankaisumieliala etenkin korkeammassa johdossa oli liian kova.

FM Tuija Wetterstrand on arkeologi, historioitsija ja tietokirjailija. Hänen aikaisempia teoksiaan ovat mm. Suomen kalliomaalaukset (SKS 2013, yhdessä Jukka Parkkisen kanssa) sekä Punaisten panssarijuna 1918 (Into, 2017). Myös Wetterstrandin isoeno oli vankina Hennalassa.

”Isoenoni Anton selvisi Hennalan helvetistä luultavasti pitkälti sen vuoksi, että hän sai ruokapaketteja kotoaan Asikkalan Vesivehmaalta, josta pääsi käymään päiväseltään Hennalaan. Helppoa se ei ollut. Suvun kesken elää edelleen tarina, jossa ruokapakettia veljelleen vievä isoäitini Ida sai hevoskärrykyydin ison talon isännältä matkalla Hollolan Paimelan laivarantaan, mistä pääsee vuoroaluksella Vesijärven satamaradan laiturille ja siitä paikallisjunalla Lahteen. Isännän kuullessa millä matkalla isoäitini oli, hän heitti Idan kärryiltään ja kirosi punikit alimpaan helvettiin.”