Topelius antaa kertomuksissaan luonnolle tilaa hengittää. Ehkä meidänkin pitäisi.
”Kevät olisi aina kahtena vuonna kolmesta vedettävä sotaoikeuteen”, väittää eräs eversti Sakari Topeliuksen Sumutarinoissa. Hän viittaa Pohjolan suven oikullisuuteen: joskus se saapuu etuajoissa, toisinaan antaa odottaa itseään juhannuksen tienoille.
Koko kansan satusetänä tunnetun historioitsijan laaja kirjallinen tuotanto on jäänyt pitkälti hänen lapsille suunnattujen kertomusten varjoon. Topeliuksen sadut ovat edelleen lapsille mitä oivallisinta luettavaa, mutta herran muutakaan tuotantoa ei sovi unohtaa. Hänen tuotantoaan ¬soisi luettavan enemmän eritoten lähes jokaisessa teoksessa tavalla tai toisella esiintyvän, ainutlaatuisen luonnonkuvauksen vuoksi.
Staattinen idylli
Everstin suuhun asetettuja sanoja keväästä ”sotarikollisena” voi tuskin lukea Topeliuksen omaksi mielipiteeksi keväästä. Kuten lähes kaikkia Suomen luonnonilmiöitä, Topelius kuvaa myös kevättä runollisesti ja idyllisesti. Tässä suhteessa hän eroaa merkittävästi esimerkiksi J.L. Runebergistä, jonka huomio kääntyy jatkuvasti ihmiseen ja hänen ongelmiinsa. Luonto on joskin kaunista, mutta passiivista, minä vuoksi fokus siirtyy nopeasti ihmisten dynaamiseen toimintaan.
Toki kaikki kertomukset ovat jollakin tavalla ihmiskeskeisiä – jopa eläintarinat, jotka oikeastaan kuvaavat turkkeihin ja sulkiin puettuja ihmisiä. Silti Topelius antaa kertomuksissaan luonnolle suhteessa paljon tilaa hengittää ja elää an sich, eikä ainoastaan inhimillisen draaman kankeana lavasteena.
Luonto ikkunalaudalla
Vaikka kansakunnan kaapin päällä pölyttyvät vanhat herrat ovat kovasti pois muodista, ei Topelius kenties kuitenkaan ole aivan niin vanhanaikainen kuin arvaisi. Toreilla huhutaan, että luonnonmukaisuus ja ympäristöystävällisyys ovat nousussa. Luomun suhteellinen osuus myydyistä elintarvikkeista kasvaa hieman joka vuosi, ja Lapin tunturit vetävät niin paljon matkailijoita, että nykyiset hotellitilat alkavat tuntua kovin ahtailta.
Luomun suosion kasvu on toki hieno asia. Kaikkiaan ekologinen kuluttaminen ja luonnon elämyksellistäminen eivät ole kuitenkaan perusteiltaan ja vaikutuksiltaan täysin yksiselitteisiä ilmiöitä. On vaikeaa olla luonnonystävä, ellei tunne luontoa. Cityvihreä kenties kuluttaa melko kestävästi, mutta miten mahtaa olla hänen henkilökohtaisen luontosuhteensa laita? Rajoittuuko se pieneen yrttipuutarhaan kalliolaisella ikkunalaudalla ja Suomenlinnaan kohdistuviin piknik-kesäretkiin?
Ylivilkastuneet elämysmatkailijat
Jo Topelius panee merkille, kuinka jotkut ovat ”kytkettyjä kaupunkiin”. Nämä poloiset eivät pääse kunnolla osallisiksi edes vuodenaikojen vaihteluun. Toisaalta niin kaupungin kuin maaseudunkin asukasta uhkaa vaara nähdä luonto pelkkänä välineenä, ihmisen olemassaolon lavasteena ja edellytyksenä.
Tosiasiassa vitaali luontosuhde ei vaadi lentolippuja Pallakselle sen enempää kuin pöydällä itävää basilikaa. Nykysuomalainen löytääkin kompastuskivensä luonnon passiivisuudesta: suurkaupunkien ja informaatioturvan turruttama polo pitkästyy, ellei saa lasketella tai vähintäänkin twiitata luontoa kokiessaan.
Suomalaiset eivät ilmeisesti ole kuitenkaan vielä täysin vieraantuneita maansa luonnosta. Valtaosa niin kaupunkien kuin maaseudun asukkaista osaa vuosi toisensa jälkeen iloita kevään saapumisesta ja luonnon heräämisestä – eikä syyttä, sillä, kuten Sumutarinoissa todetaan: ”ilman kevättä [ei] ole rohkeutta, ei terveyttä, ei voimaa.”
Lainaukset:
Z. Topelius: Jungarin taru. Rautakylän vanha paroni. Sumutarinoita. Suom. Ilmari Jäämaa. Otava 1996.
