Meirän piha on ku mettoon soirinpelto. Ruohua pukkaa joka kiven kolosta, sammalet lihoo pitkin kiviä ja kukkapenkiistä näkyy pelekästään jotaki veheriäästä. Vihastuun näkymänhän, ja päätin notta nyt meillekki tuloo sellaanen piha ku siinä televio-ohojelmas.
Päätin aloottaa hautuumaalta meirän sukurahauralta. Kävin kukkakaupas ja ostin pekonioota ja hairaasin kotua joukkohoni sangoollisen kuumaa vettä ja saipuaa. Hautuumaalla oli muitaki siivuamas ja istuttamas kukkia. Yllätyyn, kun kivien takaa kuuluu voimasanoja. Yleensä sielä liikutahan hilijaa ja arvokkahasti. Mutta ny ilimas leijaali s----na, meekkös siitä. Joku laski, notta jo viiskymmentä.
Menin hilijaa meirän kivelle ja rupesin pesemähän siitä lokinsontaa. Eikös korvanjuures kohta soi sellaanen epäpuhuras A. Huitaasin. Toinen. Kolomas. Kintuus rupes pistämähän ja kutittamahan. Sanoon kohta niinku naapuriki. Mutta istutin kaikki taimet, jynssäsin kiven ja lähärin kotia naama paisuksis.
Nii, se piha. Alootin siitä ruohikosta. Kyllä kuulkaa ruohonleikkuri meni nopiaa ja nurmikot oli selevät tunnis, ku normaalisti siihen menöö kolome. Sääski on ehorotoon piiskuri. Ei saanu mua kiinni, mutta näkemisen kans oli vähä niin ja näin, kun silimät oli niin paisuksis.
Sitten mä kävin kukkapenkkien kimppuhun. Niitä tuli sellaasia laumoja ja oli pakko kiroolla jokahittelle rikkaruoholle ja vuohenjuurelle. Puin päälleni vanhan anorakin, mutta ku se on pääll, hikuaa hiestä märkänä. Siinä sitä rupiaa muistelemahan suksia ja valakoosia, hilijaasia maisemia.
Talavella ei kuulu mitää iiiiiii, hyvä jos tintin tirskahrus. Mutta ei ku hara heilumahan. Siinä sitä kaiveloo leinikkien ja voikukkien juuria ja teköö selevää.
Rupesin miettimähän notta tarvittooko ihiminen kukkapenkkiä. Leinikiis on koreeta keltaasia kukkia ja koiranputkis valakoosia. Ne on niin nättiä maljakooski. Mitäs jos en kynsikkää niitä irti.
En yhtää katunu, kun kattelin illalla pakkojuhulis kupulaasia käsiäni.
Teksti: Hilima
