Hyppää pääsisältöön
Anja Kuoppa
/ 06.07.2012

Mikkelin Musiikkijuhlien ooppera oli täysosuma: Mariinskin Attilasta kasvoi jättiläinen

Valeri Gergijev ja Mariinski-teatteri loivat Giuseppe Verdin pienoisooppera Attilasta unohtumattoman kokonaisuuden Mikkelin Maaseurakunnan kirkossa.

Attila ei ole Suomessa tunnettu ooppera ja suurin osa kuuli sen ensimmäistä kertaa. Mutta hienon hienoa, että se kuultiin nyt, sillä Attilassa on ”Verdi highlights” koottuina kokonaisuuksina.

Mietin konsertissa, miksi Attilaa ei esitetä. Olisiko vastaus siinä, että pienessä oopperassa tarvitaan viisi täydellistä sankariosan laulajaa kuoron ja orkesterin lisäksi. Verdihän ei laulajiaan helpolla päästä, vaan heillä pitää olla laajat ja väljät, suuren salin täyttävät äänet, tekniikka ja sisällä taide.

Attila, basso Oleg Sychov (vas), tenori Sergei Skorokhodov, altto Anna Markarova. Mikkelin maaseurakunnan kirkko. Mikkelin musiikkijuhlat 5.7.2012. Kuva: Laura Luostarinen.
Attila, basso Oleg Sychov (vas), tenori Sergei Skorokhodov, altto Anna Markarova. Mikkelin maaseurakunnan kirkko. Mikkelin musiikkijuhlat 5.7.2012. Kuva: Laura Luostarinen.

Mikkelin kirkossa oli läsnä kaikki: kuoro, solistit, orkesteri ja tietysti Valeri Gergijevin miehen mittainen panos sotaoopperan tunnelatauksen purkamiseen. Kerrankin kuultiin oopperaa ilman rekvisiittaa pelkän musiikin varassa. Esitys oli passio-mallinen, mutta se sopi Attilaan ja Verdi pääsi pulppuamaan alkulähteestään. (Kuulijalla oli myös mahdollisuus keskittyä pelkkään musiikkiin ja jättää pompöösi juoni seuraamatta...)

Mitä mainita kaikesta suuresta? Attilan laulanut Ildar Abdrazakovin bassobaritoni on täydellinen ja se hiveli kaikkia kirkon pylväitä. Suurialaisessa äänessä ei ”rappuja” kuulunut, vaan aariat nousivat laajoissa kaarissa vaivattomasti. Ei ihme, että hänen äänensä on kysyttyä tavaraa maailmalla.

Oopperan ainoan naisen osan laulaneella Anna Markarovalla on valtaisa ääni, varmaan suurin koskaan kuulemani. Verdi on kirjoittanut vaateliaan naisosan, jossa äänen pitää yltää ylösylös ja silti soida kauniisti myös alarekistereissä. Markarovan ääni yltää tähän, mutta ylä-äänissä oli karheutta siellä täällä. Toisaalta hänen mezzo-alan äänensä olivat hivelevän kauniita.

Miesosien laulajilla, baritoni Vladislav Sulimskilla ja tenoreilla Mihail Makarovilla ja Sergei Skorokhodovilla oli suuret Verdin kokoiset äänet, jotka istuivat sotaopperaan.

Jos nyt jotain poimii ensi kertaa kuullusta oopperasta, kauneimmasta päästä oli I näytöksen duetto, jonka lauloivat Ildar Abdrazakov ja Vladislav Sulimski. Verdi on kirjoittanut helmen kahdelle miesäänelle, ja Mikkelin esityksessä kuultiin varmasti paras tulkinta. Kaunis.

Toinen mieleen jäänyt duetto oli Anna Markarovan ja Sergei Skorokhodovin esitys I näytöksestä. Notkea, metallinen tenori ja tumma sopraano kietoutuivat upeaan vuoropuheluun. Näitä voisi kuunnella uudelleenkin. Tekisiköhän kokoonpano äänitteen joskus?

Loppuhuipennuksessa kaikki olivat mukana. Ja se oli sitä jotakin: estotonta musiikkia, rentoutuneesti laulettuna ja soitettuna. Ääni oli ikimuistettava, mikä jää varmasti yleisön muistiin.

Oopperan kuoro lauloi istualtaan, miksei. Kuoron soinnissa on venäläistä väriä, mikä kyllä istuu Verdiin. Erityisesti nunnien kuoro soi eksoottisesti. Yleisesti voi todeta, että suuren maailman esittäjät taipuivat elegantisti suomalaisen kirkon tarjoamiin esityksellisiin mahdollisuuksiin. Puukirkko tarjoaa akustisen tilan, jossa yleisön on helppo kuunnella.

Mikkelissä siis kuultiin kahta alkuvoimasta ja väkevää musiikintekijää: Verdiä ja Gergijeviä, joiden temperamentit sopivat yhteen. Mitä sitten tapahtuu? Syntyy tajunnan läpäisevää musiikkia.