Hyppää pääsisältöön
Tiina Lehikoinen
/ 07.06.2012

Kulttuurisia painajaisia

Runoilija Vesa Haapalan ja graafikko Markus Pyörälän yhteisteos Kuka ampui Ötzin? (Otava 2012) on lähtökohdiltaan kiinnostava kirja, sillä Suomessa julkaistaan harvoin useamman kuin yhden tekijän nimeä kantavia runokirjoja, ja vielä harvemmin sellaisia runoteoksia, joissa toinen tekijöistä ei ole runoilija.

Graafista leikittelyä & faktoja

Visuaalisesti teos on eheä, saamaan aikaan häiritsevä ja kiehtova, mutta vähän turhan trendikäs. Pyörälän graafikon taidot tulevat esille paitsi teoksen kannessa, jossa kohopainettu veri roiskuu sydäntä puristavasta mustasta kourasta, myös kirjan kuvistuksissa. Suosikkejani ovat erilaiset kartastot, joissa tieteelliset käsitteet ja kaaviot seikoittuvat populaarikulttuurista tuttuihin elementteihin, kuten manga-koiran kasvoihin. Osa graafisista ratkaisuista lähenee vispoa, mutta suurin osa kuvista pelaa lähinnä esteettisessä kategoriassa.

Runot sekkailevat kuvitusten kanssa samassa mentaalisessa maastossa. Teksteissä punotaan yhteen eri konteksteista tuttuja elementtejä ja vyörytetään rinnakkain Euroopan kanonisoitua kulttuurihistoriaa, aikalaiskulttuurista tuttuja elementtejä ja runon puhujien sisäavaruuksista kumpuavaa puhetta. Mukana on flarttia, tieteellisiä faktoja ja intertekstuualisia viitteitä antiikista tähän päivään.

(- - -) Paavo Haavikko on eräässä analyysissään luonnehtinut vetäytymistään
mökilleen Mauno Saaren kanssa “historian taitekohdaksi ja kekriksi”
– tätä mentaalista kokemusta syvennettiin alkoholin ajattomalla
magialla, tajuan toki sen – mutta se ei vähennä onnellisuuttani.

Kunpa kaikki olisi vaihdettavissa!
Päivääkään en vaihtaisi.

Vaikken ymmärrä, miksi Mariah Carey spiikkaa
nykyisin kaikki biisinsä “This is to cheer up anyone who’s been having
a rough time lately”, ei se vähennä onellisuuttani. (- - -)

(Onnellisuudesta, Kuka ampui Ötzin?)

Itsereflektiivistä aikalaisanalyysiä

Kokoelman tekstit ovat hyvin tietoisia itsestään ja kokoelmaa läpäisevät toistuvat metalyyriset viittaukset, jopa häiritsevyyteen asti. Esim. kirjallisuusinstituution rakenteita valaisevassa kaaviossa kohdassa “Kotimaiset kertojat” esiintyy maininta: “Äärimmäisen visuaalinen ratkaisu / Tekijä kaksikon hätkähdyttävä aikalaisanal-”. Arvatenkin katkeava lause viittaa ‘aikalaisanalyysiin’, ja ja tämä analyysin tulos on “Ötz”.

Mutta onnistuvatko Haapala & Pyörälä analyysissään?

Pidän teoksen kohostetusta visuaalisuudesta, tosin revittelyä voisi olla enemmän. (Toivottavasti teos ei jää pelkäksi kirjallisuuskentän graafiseksi poikkeukseksi, sillä runokirjoissa saisi olla huomattavasti enemmän esteettistä variaatiota, kuin Suomessa on totuttu näkemään.)

Sisällöllisesti teos on haastava. Aikalaisanalyysissään se ei sano juuri mitään uutta, mitä ei olisi käyty läpi jo 2000-luvun aikana. Mutta Haapala on taitava kirjoittaja, ja vaikka tekstit lonkeroivat vähän kaikkialle mutkitellen rekisteristä, aikakaudesta ja aiheesta toiseen, teoksesta muodostuu omanlakinen puhuntojen kokonaisuus. Kokoelmasta löytyy useita hienoja proosallisia pätkiä ja hauska vokaalimaalailulla pelaava sarja Öödejä Ötzille.

Entä kuka tai mikä on “Ötz”? (Paitsi Tirolista vuonna 1991 löytynyt ihmisruumiin muumio.) Ja kuka hänet ampui? Jälkimäiseen kysymyksen eräs vastaus voisi olla kulttuurimme pimeä käsi, tuo psykofyysisistä häiriötiloista, turhaumista ja painajaisista kumpuava hengenliekki, joka aika-ajoin roihahtaa väkivaltaiseen loistoonsa.

“ – Näiden kirjoittaja ei tarkoita pedoilla ainoastaan valtakuntia ja johtajia, vaan aatteita ja ideologioita. Ne leviävät tämän kartan mukaan ja kokoontuvat autiuksille muodostaakseen hehkuvia nimiä.” (- - -)

Otava, graafikko Markus Pyörälä
Otava, graafikko Markus Pyörälä