Hyppää pääsisältöön
Amusa Toimitus / 02.02.2010

Kiimakangas tähyää menneisyyden hämärään

Laitonta viinaa, kallonmittausta, poliittisia attentaatteja, körttiläiskokouksia...

Hyvä lukija, tervetuloa 1920-luvulle. Pekka Mannisen romaani Kiimakangas vie lukijansa sisällissodan runtelemaan Suomeen.

Helsinkiin sekä Pohjanmaalle sijoittuvan tarinan keskiöön asettuu päähenkilö ja minäkertoja, nuori lääketieteen opiskelija Johannes Smultter. Nuorukainen on itse sotinut valkoisten puolella, kun taas hänen mielitiettynsä Gitta on kiinnostunut sosialismista. Pian poliittisen ristiriidan poikimat erimielisyydet johtavat pariskunnan eroon.

Rakkaudessa pettynyt nuori mies päätyy keinottelemaan osakkeilla ja sekoittamaan päätään apteekkiviinalla. Kun Etsivä keskuspoliisi tulee jututtamaan Smultteria, Helsinki alkaa tuntua liian vaaralliselta paikalta elää. Nuorukainen tarttuu sopivasti tarjottuun tilaisuuteen: hän suuntaa takaisin kotiseudulleen Laihialle suorittamaan tutkimusta, joka pyrkii oikaisemaan käsityksen suomalaisista mongolirodun lähisukulaisina. Näin alkaa Smultterin matka kohti Laihiaa ja edelleen pientä Kiimakankaan kylää.

Punaiset ja valkoiset

Teoksen fiktiivisten hahmojen seassa vilisee myös historiallisia henkilöitä. Kuten teoksessa kerrotaan, Heikki Ritavuori joutui attentaatin kohteeksi estettyään suomalaisia tarjoamasta apuaan itäkarjalaiselle kansannousulle. Johannes Smultterin oppi-isä Yrjö Kajava hallitsi Helsingin yliopistossa anatomian professorin pestiä 1920-luvulla, ja hänen aloitteestaan eri puolilla Suomea toimitettiin tiedonkeruumatkoja rotututkimuksellisen materiaalin haalimiseksi. Mainittakoon vielä maalaisliiton perustaja Santeri Alkio, joka muodostuu Smultterille suoranaiseksi pakkomielteeksi.

Keskeiseksi teoksen teemaksi hahmottuu paljon ruodittu valtakunnan jakautuminen punaisiin ja valkoisiin. Johannes Smultterin alkuaan valkoisten puolia pitäneessä perheessä railo näkyy selvästi: Johanneksen kaksoisveli Antti on hypännyt punaisten kelkkaan. Veljesten erilaisuus korostuu entisestään, kun Antti ilmestyy kuin tyhjästä Johanneksen asunnolle ja asettuu taloksi. Johannes jatkaa menevää elämäänsä, mutta Antti elää hän säästäväisesti ja kieltäymyksessä. Hän näkee urbaanin elämäntavan turmiollisena; Johannes puolestaan halveksii työläisiä, joissa kiteytyy ”Suomen kasan rodultaan ja perimältään heikompi aines”.

Omanlaistaan vasemmistolaisuutta edustaa Gitta, joka lukee Minna Canthia ja tahtoo olla ”täydellinen ja innokas socialist”. Kun Smultter kehuu hänen ulkonäköään, tekee Gitta selväksi, ettei ole ”mikään agraarimessun rotuhieho”. Sosialismi ja kärttyinen feminismi kietoutuvat yhteen.

Hassun hauskat hirviöt

Johannes ei ole suinkaan luotettavin mahdollinen opas matkalla kohti Kiimakangasta. Kaikkein selkeimmin tämä näkyy hänen käsityksessä itsestään. Johannes toki myöntää juovansa liikaa, mikä ei kuitenkaan estä häntä haaveilemasta suuresta tulevaisuudesta ja rotuopillisesta esitelmöinnistä radiossa. Minäkertojan epäluotettavan kuvauksen ohi hän kuitenkin esiintyy mieleltään epätasapainoisena opiskelijankloppina, joka aiheuttaa lähes jatkuvasti koomisia tilanteita kuin Chaplinin kulkurihahmo konsanaan.
Smultterin kollega Kånster puolestaan pitää työpöytänsä vierellä Mussolinin kuvaa ja uskoo, että toimenpiteen onnistumiseksi potilaan on tunnettava lääkäriään kohtaan kunnioituksen lisäksi suoranaista pelkoa. Tällaisetko alistamisesta nauttivat ja rotuhygieniaa vaalivat pikku-Mengeletkö suomalaisia siis 20-luvulla hoitivat?

Oman osansa ivasta saavat myös suojattiensa sukupuolisiveyttä maanisesti vaaliva Lotta-Svärd –emäntä sekä körttiläiset, jotka lupailevat Smultterille ”Jeesuksen apua ja hoivaa”, vaikka nuorukainen tarvitsisi pikemminkin lääkäriä.
Myös suojeluskuntalaiset esitetään varsin humoristisessa valossa: he lähtevät metsästämään kottaraista, joka kuulemma laulelee Kiimakankaan kylässä Kansainvälistä, Neuvostoliiton tuolloista kansallislaulua, ja matkalla pohtivat, ”mitä ne kommunistit oikeen on”. Sitä, tunsivatko punakaartilaiset vihollisensa tämän paremmin, ei kommentoida.

Johannes Smultter keskuudessamme

Kiimakankaan kautta voidaan peilata myös omaa aikaamme – ideologisesti motivoitujen murhien sekä väkivallan tematiikka on jälleen ajankohtainen. Kouluampumisia lukuun ottamatta tilanne on Suomessa ollut rauhallinen, mutta kun tarkasteltavaa aluetta laajennetaan lähimaihin, alkaa Bobrikovin ja Ritavuoren murhia muistuttavia attentaatteja löytyä: ihmisoikeusaktivisti Anna Politkovskajan ja islam-kriitikko Theo van Goghin murhat ovat edelleen tuoreessa muistissa. Unohtaa ei sovi myöskään kunniaväkivaltaa, joka uhkaa kasvavaa määrää naisia myös Suomessa.

Voimakas vastakkainasettelu oikeiston ja vasemmiston välillä ei näy nyky-yhteiskunnassa samanlaisena kuin Kiimakankaan kuvaamassa maailmassa. Se ei ole silti kadonnut minnekään, vaan muuttanut muotoaan ja monimutkaistunut. Kansan jakautuminen erilaisiin liikkeisiin ja vastapuolen stereotypisointi ovat kulkeutuneet 1920-luvulta tähän päivään.

Kiimakangas tarjoaa kaikkiaan mielenkiintoisen katsauksen menneisyyden Suomeen. Sen parasta antia on huumori, joka esiintyy pääosin muodikkaana ja ivallisena piikittelynä niin valkoisia kuin körttiläisiäkin kohtaan. Etsivä keskuspoliisi tuo sivuille myös film noir –henkistä takaa-ajotarinaa. Kaiken tämän keskellä häämöttää Kiimakankaan kylä sekä Johannes Smultterin kohtalonhetki, joka sinetöi tarinan.

Pekka Manninen on syntynyt Laihialla vuonna 1953. Hän on työskennellyt Yleisradiossa toimittajana vuosina 1980-2005. Helmikuussa 2010 julkaistu Kiimakangas on Mannisen esikoisromaani.

Pekka Manninen: Kiimakangas. WSOY. 246 s.

Teksti: Heini Lindfors

Pekka Manninen, Kiimakangas WSOY