”Pidän huolen siitä, että tällainen väkivallan ketju katkeaa ainakin minun itseni osalta tässä ja nyt”, julistaa Kahdeksan surmanluotia –näytelmän ohjaaja Juha Luukkonen.
Keskustelu Suomessa tapahtuvista väkivallanteoista on käynyt vilkkaana viime vuosina tapahtuneiden joukkosurmien johdosta – ensin Myyrmanni, sitten Jokela ja Kauhajoki, lopulta Sello. Koko valtakuntaa puhuttavien tapahtumien varjoon jää kuitenkin suuri joukko murhia ja pahoinpitelyjä, jotka eivät tavoita suurta mediahuomiota. Nämä teot pääsevät valokiilaan Juha Luukkosen ohjaamassa Kahdeksan surmanluotia –näytelmässä, jota esitetään lahtelaisessa teatteri Vanhassa Jukossa kevätkaudella 2010.
Ryyppyputkia ja hiljaisia lapsia
Kahdeksan surmanluotia perustuu Mikko Niskasen samannimiseen, vuonna 1972 ilmestyneeseen elokuvaan. Näytelmäsovituksen perusasetelma on pohjateoksen peruskaavalle uskollinen: perheellinen työmies Pasi saa potkut, ja jälleen kerran lohdukkeeksi taskusta löytyy pullo kirkasta viinaa.
Paljon on kuitenkin myös muuttunut. Pasin perhe ei asukaan tyhjenevässä agraarikylässä, vaan lahtelaisessa Asemantaustan lähiössä. Isä ei ole enää perheen ainoa ongelmakäyttäytyjä: lapset Tanu ja Ellu eristäytyvät omiin yksityisiin maailmoihinsa äidin horjuessa hermoromahduksen partaalla. Huomio ei siis keskity alkuperäisteoksen intensiteetillä Pasiin, vaan näytelmästä hahmottuu moniääninen kokonaisuus. Oman lisänsä äänien kuoroon tuovat juonen silloin tällöin katkaisevat otteet viime vuosikymmenien väkivaltauutisoinnista.
Kytee kunnes räjähtää
Ajatus Kahdeksan surmanluodin näytelmäsovituksen toteuttamisesta lähti ohjaaja Juha Luukkoselta. Väkivallantekojen, joiden tekijä ja uhri eivät tunne tosiaan ja joiden motiivi jää täysin hämärän peittoon, huima lisääntyminen sai ohjaajan pohtimaan nyky-yhteiskunnassa vellovaa väkivallan pelon ilmapiiriä.
– Koska tahansa kuka tahansa saattaa joutua silmittömän väkivallan uhriksi ja ilman mitään näkyvää tai konkreettista syytä. Tästä kaikesta pohdinnasta tuli sitten ihan konkreettinen halu tehdä tästä aiheesta juttu teatteriin, valottaa Juha Luukkonen teoksen syntyprosessia.
Niskasen elokuva valikoitui näytelmän rungoksi juuri käsittelemiensä teemojen vuoksi. Alkoholismi, yhteiskunnan välinpitämättömyys sekä syrjäytyminen eivät ole kadonneet minnekään.
– Tämä ”työttömyys, viina, kirves ja perhe” -kuvio on vähintään yhtä totta nyt, kuin se oli silloin 70-luvulla, toteaa Luukkonen.
Näytelmäsovitus syventää teoksen teemoja, tarkastelee niitä uudessa kontekstissa ja tuo myös täysin uutta sisältöä vanhaan kertomukseen. Teos asettaa Pasin perheen tarinan menneisyyden kehyksiin, kun tytär Ellu löytää kansalaissodan aikaisen päiväkirjan kirpputorilta. Luukkonen näkee, että olemme palanneet luokkayhteiskuntaan, joka oli voimissaan itsenäistymisen jälkeisinä vuosina.
– Konkreettisestihan se tarkoittaa hirvittävää kuilua rikkaiden ja köyhien välillä. Ja tällaisestahan seuraa aina vain ja ainoastaan hirvittävää vihaa, joka räjähtää silmille.
Yksin yhdessä
Henkilöhahmot ovat kukin ongelmansa kanssa yksin. Perhe ei olekaan enää yhteisö, vaan epämääräinen joukkio eristäytyneitä elämiään eläviä ihmisparkoja. Äiti tuntee naapureiden pahansuovat katseet selässään, eikä kukaan kysy, onko kaikki hyvin, vaikka poliisit ja ulosottomiehet vierailevat perheen ovella.
Vielä voimakkaammin yksinäisyys konkretisoituu Tanun hahmossa. Poika valittaa netissä yksinäisyyttään etsien jotakuta, jolle puhua.
– Tuntuu, että nykyään kaikki todelliset kohtaamiset ja oikea kommunikaatio ihmisten väillä katoaa, Luukkonen toteaa.
Virtuaalimaailman kuvitellaan korvaavan arkiympäristön suhteet. Seuraukset voivat olla arvaamattomia.
Myös Pasi on nykypäivänä yksinäisempi kuin 70-luvulla, jolloin kohtalon kolhimat työmiehet saattoivat sentään hakea tukea toisistaan. Toisin on nyt: vaikka kohtalotovereita varmasti on, he eristäytyvät omiin asuntoihinsa ja tapaavat toisiaan korkeintaan karaokekuppilan pöydässä.
Yhteiskuntakaan ei näytä olevan ensinkään halukas auttamaan ongelmaperhettä. Tilanteen absurdiuden tiivistää vierailulle tullut ulosottomies: ”me ei niitä [laskuja] lähetellä, se on yhteiskunta joka niitä lähettää”. Yhteiskunnasta, jonka perinteisesti ajatellaan olevan olemassa jäseniään varten, on tullut kasvoton ja epäinhimillinen vallan keskittymä.
– Ja samaan aikaan valtiovallan taholta kehdataan hurskastella jollain aselaeilla ja väittää että se on ongelmien syy. Uskomattoman törkeää, en voi muuta sanoa, tuhahtaa Luukkonen ja toivottaa päättäjät tervetulleiksi katsomaan näytelmää.
Maailma teatterina
Jukon lavalla hallitsee paitsi yhteiskunnallinen, myös teatterillinen uudistushenki. Näytelmässä käytetään videokameraa, jonka linssin eteen aukeavat tapahtumat heijastetaan reaaliaikaisesti näyttämön seinälle. Kamera liikkuu vapaasti paitsi lavalla, myös lavasteissa, teatterin lämpiössä ja lopulta kadulla teatterin ulkopuolella. Raja teatterin lavan ja todellisen maailman välillä hämärtyy. Teos kytkeytyy osaksi todellisuutta ja päinvastoin.
– Näytelmä ei ole pelkästään teatteria, jonka voi sitten narikassa sulkea mielestään. Siellä se oikeasti vasta alkaa, Luukkonen luonnehtii.
Kameran käyttö ei ole ainoa keino, joka korostaa teoksen luonnetta keinotekoisena luomuksena. Myös perinteiset metafiktion keinot, kuten yleisön puhuttelu, ovat vahvasti läsnä. Eräs näytelmän vaikuttavimmista hetkistä on kohtaus, jossa kiväärien piiput kohdistetaan suoraan yleisöön. Näin katsoja temmataan väkisin mukaan teoksen raadolliseen maailmaan: tältä tuntuu olla itse tähtäimessä.
Kahdeksan surmanluotia on saavuttanut teatteriyleisön keskuudessa mielenkiintoa, ja joidenkin esitysten liput on varattu loppuun jo hyvissä ajoin. Luukkonen on menestyksestä hyvillään, joskin toteaa, että näkisi mielellään katsojamäärien kasvavan edelleen:
– Tämä näytelmä on ihan tietoisesti tehty manifestiseksi, ja siksi on tietenkin hyvä, että siellä käy ihmisiä meidän huutamista kuuntelemassa. Nämä ovat mielestäni sellaisia asioita, joista ei kukaan ole vapaa.
Kahdeksan surmanluotia. Teatteri Vanha Juko, Vesijärvenkatu 16, Lahti. Esitykset 22.1.–6.5.2010.
Teksti: Heini Lindfors /
katso myös:
Kuva teatterivanhaJUKO, kuvaaja Aki Loponen
