Rintamakirjeenvaihtajat ja päämajan sensuuri 1941-44
Helena Pilke on tuonut julkisuuteen sodan ajalta jotakin aidosti uutta. TK-kirjoituksista yli 1000 artikkelia pyyhkäistiin pois julkisuudesta maininnalla ”Julkaiseminen kielletty”. Miltä sodanjohto kielsi julkisuuden ja miksi?
Helena Pilkkeen tutkimus etenee järjestelmällisesti, voisiko sanoa arkisesti aineiston mukana. Alkuosan katsaukset saattavat tottumattomankin lukijan seuraamaan itse asiassa jännittävää näytelmää. On mieltä herättävää lukea, miten sodanjohto halusi täsmätä kansalaisnäkemystä sodasta. Kuitenkin Suomen tie oli esimerkiksi Saksaa vapaampi: pelkän propagandan sijasta tiedottaminen oli tärkeällä sijalla hengennostattajana.
Pilke marssittaa koko TK-toiminnan esiin ja myös kirjottajasankarit, joista tunnetuimpia ovat Olavi Paavolainen ja Martti Haavio, tunnettuja tänäänkin.
Mistä sitten vaiettiin? Desanttien ilmestyminen kyliin ja heidän vangitsemisensa jutun aiheina olivat ei-toivottuja. Ei haluttu lietsoa pelkoa, toisaalta uutispimento ruokki huhuja ja kertomuksia hurjista metsäjoukoista.
Kaukopartiomiehet kuuluivat sodan sankarijoukkoihin. Tietoja ja uutisia heidän partioretkistään oli kuitenkin niukalti, sensuuri piti huolta, että ”sopimattomia” asioita retkistä ei levinnyt. Realistinen kuvailu sodan tapahtumista ei ollut sopivaa, vaikka kuolemaa aiheena ei tietenkään vältetty. Pilke tuo esimerkin kahden lotan kaatumisesta tykistökeskityksessä: reportaasi jäi kaappiin.
Toisaalta TK-kirjoituksissa käsiteltiin yleisiä, eurooppalaisia aiheita. Tänään näitä voisi nimittää urbaaneiksi legendoiksi. Tällaisia aiheita olivat vihollisen julmuudet ja vihollisen vähättely. Myöskään omista sotasaaliista ei saanut kertoa. Hauska esimerkki on Äänisjärveltä kaapatut lotjat, joissa oli mm. naisten alusvaatteita, bensiiniä, kaalia, perunoita, soittimia ja äänilevyjä. – Suurin sensuroitu jutturyhmä on kuitenkin taistelukuvaukset. Vuoden 1940 kielletyistä jutuista 40 prosenttia oli taistelukuvauksia.
Helena Pilkkeen teos on täynnä asiaa, historiaa, TK-propangandan taustoja, sotaakin. TK-miesten toiminta peilautuu juohevasti sodan tapahtumiin ja heidän mukanaan pääsee kiinni sodan aaltoihin. Äänislinna, Aunus, Kannas, asemasota, mielialat, tappiot, elämän niukkuus. Kaikesta piti kirjoittaa ja olla kirjoittamatta. TK-miesten virallinen kynäjälki on luettavissa lehdissä ja reportaaseissa.
Pilke kysyy lopuksi: oliko juttujen kieltäminen sensuuria vai propagandaa? Suomessa propagandaräikeydet vältettiin, vaikka sensuuri – tai propanganda – kulki sodan kulun myötä: menestyksestä voitiin kirjoittaa ja tappion hetkellä pienetkin voitot kirjattiin. Kirjassa loppupäätelmä on, että Suomessa valtaosa sensuroiduista jutuista olisi voitu julkaistakin.
Isänpäivän, itsenäisyyspäivän ja joulun kynnyksillä voi suositella Helena Pilkkeen kirjaa lahjakääreeseen. Hänen tutkimansa sotahistorian osa on kiinnostavaa ja kirja vastaa usein mieltä askarruttaneeseen kysymykseen, mistä ei kerrottu. Sanottakoon vielä: teos on taattua Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tasoa.
Helena Pilke. Julkaiseminen kielletty. Rintamakirjeenvaihtajata ja päämajan sensuuri 1941-44.
SKS 2011. Historiallisia tutkimuksia 257
Ovh. 38,00 €
