Kuhmo 2010 oli jälleen kokemuksien kokemus: uusia oopperoita, unohtumattomia solistisuorituksia, säveltäjien loihtimisia eläviksi ja ennen kaikkea tunnelmaa.
Ensimmäistä kertaa Kuhmoon menevä kysyy mielessään, onko Kuhmon taika totta. Kun kokemus on takana, voi huokaista helpotuksesta: taikaa on.
Tavallinen sinfoniakonserttien kuulija kohtaa harvakseltaan kamarimusiikkia tai suurten säveltäjien erikoisteoksia. Kuhmossa tämän tarpeensa voi täyttää koko talveksi, ja kummallista kyllä, tarve alkoi kasvaa heti kotimatkalla. Kamarimusiikissa kohtaa aidosti ja suoraan taiteilijan, ja säveltäjien persoonista tulee intiimejä.
Kuhmo lukuina on kulkenut lehdistössä. Siltikin totean, että 36 000 kuulijaa kertoo kuhmolaisen kesän mahdista.
Omat parhaat
Kamarimusiikin helmistä valtaosa on tuttuja levyiltä. Osa vanhasta ja kamarimusiikista menee usein toisella korvalla kuunnellen. Kestosuosikkini on ollut Vivaldi kaikkineen. Konsertissahan tilanne on toinen. Muutama muistuma tämän vuoden (lyhyeltä) vierailulta.
Tiistain Mare nostrum –teemapäivän aloitti Antonio Vivaldin viulukonsertto Es-duuri ”Myrsky merellä”. Ah, mikä tempo ja temperamentti septetillä oli. Presto kulki kuin presto ja largo pysyi largona. Mutta mikä parasta, Vivaldi olikin yhtäkkiä todella kiinnostava ja kirkas säveltäjä. Kaikki soittajat olivat tietysti loistavia, mutta esityksen leimaavimman äänen loi Svetlin Roussev viulullaan. Kevyttä, nopeasti, valoisasti ja eikä hetkeäkään tylsästi.
Konsertin – ja Kuhmon – klassikkoihin kuuluu Franz Schubertin ”Forelli”, pianokvintetto A-duurissa. Mitähän osaisi sanoa Michelangelo-kvartetin ja Niek de Grootin, kontrabasso ja Valeria Resjanin, piano, tulkinnasta?
Hellä, pehmeä sointi, valon ja varjon leikin nostaminen kuuluviin kuten Schubert on sen tarkoittanut. Itse juutuin kuulemaan Valeria Resjania, sillä hänen pianonsa soi täyteläisen tasaisena ja loi ”pohjan” tulkinnalle.
Tuttu ja rakas kvintetto sai jälleen jotain uutta itseensä, iloisten ja rakkaudella soittavien taiteilijoiden paneutunut esitys jätti pitkän, pitkän muistijäljen. Forellia oli sopivasti ja Schubertin fraseeraus oli parasta juuri sillä hetkellä.
Uutta ja ennen kokematonta
Kaija Saariaho on saanut Kuhmo-julkisuutta, eikä tietenkään ansiotta. Meri-teemassa kuultiin Trois riviéres Delta lyömäsoittimille ja elektroniikalle. Jotenkin aina on käynyt niin, että Saariaholla on kuulijan mielenmaisemassa viimeinen sana: hänen teoksensa yllättää elämyksen leveydellä ja teoksen kiinnostavuudella. Niin nytkin.
Koputus, naputus accelerando shamanistiseen kiihdytykseen. Jos haluaa visualisoida, mielessä livahtelivat sirkus, keskiajalta karanneet tiu´ut, tummat kumisevat erämaat ja niin edelleen. Kyseessä oli kuitenkin taiten rakennettu rytmikokonaisuus, jossa oli klassinen mittakaava ja tempoutus. Kymmenvuotias sävellys tuntui Kuhmoon tehdyltä, niin hyvin se istui ja klassikkona klassikkojen joukkoon. Kuulisinpa toisenkin kerran…
George Crumbin Valaan ääniä teki hyvää. Kun joku luokitellaan avantgardistiksi, hänen musiikiltaan odotetaan myös sen mukaista sisältöä. Tuntematta tarkemmin Crumbin töitä Valaan ääniä oli kiinnostava; vuonna 2010 se on hyvä aikansa edustaja 70-luvulta. Kaihoisaa oli kuulla valaan elämänkaipuuta. Hyvä valinta.
Niin ja sitten toinen suuri odotettu, Olivier Messiaen. Maanantain yökonsertin viimeisenä oli hänen teossarjansa ondes martenot –instrumenteille, esittäjänä Martenot ensemble. En ole koskaan kuullut tälle varhaiselle sähköiselle soittimelle sävellettyä musiikkia. Taustamusiikiksi sävelletty teossarja ei ehkä ollut parhaimmillaan Kuhmon kirkossa yöllä viimeisenä kappaleena. Lähes puoli tuntia vienoja puhalluksia ei enää inspiroinut. Kiinnostava teos kuitenkin, sitä olisi pohtinut mielellään aamupäivän auringossa.
Pianoa, viulua ja oboeta
Yhtyesoitantojen välissä oli pianokappaleita. Näiden esittäjistä mieleen painui Natacha Kudritskaja, joka hengästytti yleisöä suurenmoisella ilotulituksella ja keskittymisellä. Hänen Ravelinsa oli suorastaan loistava. Kaikki sävyt, nyanssit ja värikylläinen Ravel levisi kuin aurinkosumu hämärään Kuhmo-talon saliin. Samaa impressionismin genretä oli Debussyn Meri sovitettuna kahdelle pianolle. Natacha Kudriskajan ja Juhani Lagerspetzin vapautunut esitys oli harvinaista herkkua.
Jorma Valjakan oboe svengasi, jos nyt Bachista saa niin sanoa, ennen kuulumattomasti d-molli-konsertossa. J.S. Bachin konsertosta tehty rekonstruktio kahdeksalle soittimelle oli itsessään tapahtuma, mutta Valjakka intoutui Priya Mitchellin viulun kanssa viimeisessä osassa sellaiseen menoon, että henki pysähtyi. Paperissa luki sivistyneesti Allegro, mutta ehkäpä meno oli vieläkin huimempaa.
Lyhyen vierailun ikimuistoihin lukeutuu myös Karol Szymanovskin Myyttejä viululle ja pianolle. Dan Zhun viulu oli kristallin kirkas, kova ja tahtoa täysi. Szymanovski sai sanottavansa perille. Matilda Kärkkäinen oli pianollaan tasavertainen esityskumppani.
Vielä…
Suppea katsahdus Kuhmoon jätti jälkeensä nälän. Olisi ollut pakko kuulla vielä Sofia Gubaidulinaa, Enescu-kvartettia, Gidon Kremeria, Beethovenin Arkkiherttuaa, György Ligetiä, ihan kaikkea….
Ihanaa, että Kuhmo elää.
Teksti Anja Kuoppa
kuvat: Markku Nurmikari
