Hella W on ollut monenlaisen arvion kohteena. Aihe on sellainen, josta jokaisella vähänkin historiaa ja kulttuuria tuntevalla on sanottavansa.
Totean kuivasti, että elokuva oli kiinnostava katseltava. Erityisen hienoa on, että suomalaiseen elokuvaan on rakennettu epookki huolellisesti. Tuloksena on eurooppalainen elokuva.
Mutta Hellassa on upeata musiikkia. Elokuvasäveltäjä Panu Aaltio osoitti jälleen harvinaislaatuisuutensa elokuvan tunnelman ja mielikuvan rakentajana. Hänen ensimmäinen suurteoksensa oli Tummien perhosten koti, jossa musiikki oli elävästi läsnä koko ajan.
Niin myös Hella W:ssa. Elokuva on tummasävyinen, päivänvalo vilahtaa koristeeksi. Aaltio on säveltänyt myös tumman musiikin, joka seuraa saumattomasti elokuvan kerrontaa. Näin tietysti pitääkin.
Itse kuulin Aaltion teemoissa ja niiden rakentamisessa suomalaista melankoliaa, sanoisinko virsimäistä haikeutta. Raskas elokuva tarvitsee raskaan musiikin. Aika näyttänee, millaiseksi Panu Aaltion käsiala kasvaa ja jää; jo nyt persoonallisuus on kuultavissa. Elokuvamusiikin tekemisen niksejä hän on käynyt hakemassa Yhdysvalloista, mikä on auttanut varmasti moitteettoman tekniikan hallintaan.
On jäänyt mieleen, että Tummien perhosten kodissa piano soitti kauniisti teemaa. Niin Hella W:ssakin. Yksinkertainen, pehmeä piano teeman kanssa hiveli korvaa ja mieltä. Toinen kiehtova, ehkä Aaltiolle tunnusomainen ja luonteva keino on soitattaa selloja muhkeasti.
Elokuvista jäävään muistijälkeen kuuluu tietenkin ehdottomasti musiikki. Tummien perhosten koti ja Hella W kantavat sisällään hyvän musiikin, joka kannattelee hyvin tehtyä elokuvaa. Hämmästyttävää on, että kun elokuvan musiikin kulkuja kuuntelee, huomaa kuuntelevansa klassista, uutta musiikkia.
Panu Aaltion musiikkia: http://www.panuaaltio.com/
