Elokuvakynä & kansallinen alitajunta

Ohjelma sisälsi varsinaisten kilpailusarjojen lisäksi kiinnostavia esityssarjoja elokuvan marginaalialueilta, kuten naisohjaajien kokemuksia iranilaisen yhteiskunnan arjesta, nuorten riippumattomien dokumentaristien näkemyksiä Kiinan nykytilasta sekä romanialaisten uuden polven ohjaajien elokuvia, joissa kummittelivat yhä taustalla kommunismin ajan varjot.

Eräs 1920-luvun keskeisimmistä elokuvantekijöistä Dziga Vertov kuvaili aikaan elokuvaa termeillä kinoglaz (elokuvasilmä) ja kino-pravda (totuuselokuva). Vertovin mukaan kamera toimii elokuvassa kynän kaltaisena välineenä, jonka avulla voidaan esittää objektiivisesti elämänilmiöitä ja ihmisten arjen perustunnelmia. Vaikka objektiivisen todellisuuden käsitteestä taidepuheessa on luovuttu, Vertovin näkemykset kamerasta dokumentoivana silmänä ovat edelleen ajankohtaisia.

Suurvallan pienet ja hiljaiset

Kiinalaisten elokuvien Made in China -esityssarjan avannut dokumentti The Starving Village kertoi karua kieltä autioituvan kylän asukkaista sekä kylää aikanaan koetelleesta nälänhädästä. Käsivaralla kuvattujen autioiden katujen ja peltoaukeamien jättämä tunnelma oli lohduton, ja vierailut kylän asukkaiden luona paljastivat nyrjähdyksen väestön ikärakenteessa. Jäljellä olivat vain vanhukset, jotka muistelivat menehtyneitä läheisiään. Toista maailmansotaa seuranneen ruokapulan aikaan kyläläisiä kuoli useita joka päivä, ja koska vainajien omaisetkin olivat nälkiintyneitä, ruumiille ei jaksettu kaivaa edes hautoja, vaan heidät poltettiin röykkiöissä kaduilla.

Dokumentin ohjaaja Zou Xueping kuuluu kiinalaisten independent-dokumentaristien joukkoon, joiden määrä on kasvanut merkittävästi 1990-luvun alusta. Elokuvan keskiössä on tekijän 80-vuotias isoäiti, joka muiden kylän vanhusten tavoin sinnittelee köyhissä asuinoloissa ja rukoilee kuolemaa. Kiinalaisessa yhteiskunnassa ei tunneta sellaisia sosiaalisia etuuksia kuin vanhustenhoito. Peseytymisolosuhteet ovat alkeellisia ja kuvat ikkunalla kuivuvista ulosteiden tahrimista housuista kertovat totuuden vanhusten arjesta.

Zou Xuepingin dokumentin ohella Kiina-sarjan vaikuttavimpiin elokuviin lukeutuivat Xu Zhengin ohjaama Maid in China (2009), joka kertoi maaseudulta kaupunkiin siivojaksi muuttaneen köyhän naisen vastoinkäymisistä, sekä kaivoskaupungin lasten väkivaltaista arkea kuvannut Jianqiang Xuen ohjaus Fine Black (2008).

Taksilla vapauteen

Näkymiä iranilaiseen kulttuuriin ja naisten arkeen avasivat esityssarjat Naisten Iran I & II, jotka koostuivat iranilaisten naisohjaajien tekemistä dokumenteista, animaatioista sekä fiktiosita. Festivaaleilla vierailleen ohjaajan Mona Rafatzadehin elokuva Their Life Is Somewhere Else! (2008) paljasti hienovaraisella tavalla iranilaisen kulttuurin tiukat sukupuolidikotomiat.

Rafatzaddehin lyhytelokuva kuvaa naistyöläisten metromatkaa, jonka aikana asemilla ja vaunuissa nähdään vain naisia. Kyltti junan kyljessä paljastaa syyn: Only Women. Teheranissa naisia ja miehiä kuljettavat eri junat, koska islamilaisessa kulttuurissa oikeudet kulkuneuvojen käyttöön jaotellaan yhä sukupuolien mukaan.

Vaikuttavan kuvauksen iranilaisnaisen elämästä tarjosi myös Sahar Salahshourin dokumentti Behind the Wheel of Life (2008). Elokuvan päähenkilö on yksinhuoltaja äiti, joka ajaa taksia ansaitakseen rahaa. Naisen kipakat lausunnot ja kuriton käytös ratissa antavat uskoa, että myös sukupuolisesti epätasa-arvoisessa kulttuurissa nainen voi pärjätä omillaan, kunhan hänellä on tarpeeksi kyynärpäitä – ja oma auto.

Taide & tyrannian kritiikki

Kurkistusmahdollisuuksia romanialaiseen yhteiskuntaan Filkkareilla tarjosivat kolme Romanian rapsodi -esityssarjaan sisältynyttä näytöstä sekä nuoren naisohjaajan Adina Pintilien elokuvat ynnä Andrei Ujican ohjaama dokumentti The Autobiography of Nicolae Ceausescu (2010). Ujican elokuva sisälsi 180 minuuttia arkistokuvaa hirmuhallitsijasta ja sivusi taidokkaasti Ceausescun henkilökulttin syntymisen taustaa. Arkistomateriaaleista kootussa dokumentissa Ceausescu esiintyy rahvaiden keskuudessa tanssivana ja laulavana kansanmiehenä, mutta toisaalla suvereenina ja laskelmoivana poliitikkona, joka ei kaihtanut kyseenalaisia keinoja ajaessaan omaa ja puolueensa asiaa. Hirmuvallan kaiut kuuluivat taustalla myös Anca Miruna Lazarescun Apele Tac (Hiljainen joki, 2010), joka kuvasi kahden toveruksen pakomatkaa Romaniasta Saksaan. Lazarescun elokuva palkittiin filkkareilla EFA-ehdokkuudella.

Maaliskuun alussa Perussuomalaiset kohauttivat Suomea listaamalla vaaliohjelmaansa nykytaiteen vastaisen artiklan. Heidän mukaansa valtion tulee tukea vain kansallista identiteettiä vahvistavaa taidetta, eli valtion ideologiaa palvelevia tilaustöitä.

Yhteiskunta, jossa taide suitsitaan poliittisten päämäärien ajamiseen, ei hengitä sisään eikä ulos. Siitä tulee hirmuinen ja turhautunut. Kulttuurin tehtävä on puhua niistäkin yhteiskunnan osa-alueista, jonne muut kielet eivät yllä. Tästä Tampereen Filkkarit tarjoaa hienon esimerkin, sillä joka vuosi festariohjelma sisältää kattavan paletin elokuvataiteen marginaalia. Toisin kuin Perussuomalaisten vaaliohjelman kuttuuriosiossa, Filkkareiden aatteellista sisältöä ei linjata sibeliaanisessa valossa, vaan mukaan mahtuu myös “tekotaiteellisia postmoderneja kokeiluja”, jollaiseksi varmaan myös tuore Risto Jarva -palkittu Jan Ijäksen elokuva Sweet Mov(i)e leimataan soinilaisessa taidepolitiikassa.