Missä tyyliä jaellaan?

27.6.2011

Tyyli on se asia, joka on vaikeinta oppia. Se pätee kaikkeen. Jos tyyliä ei ole, se on osaltaan tyylivalinta – tahatonta laatua.

Paha juttu kirjoittajalle on, jos hänen tekstiään ei erota muiden kirjoittajien tuotoksista, siis mitenkään.

Tyyliä ei opeteta missään, ja se on kirjoittajan kannalta harmillista. Kukaan ei synny tyylin kanssa, vaan se hioutuu ja kirkastuu pikku hiljaa. Prosessi on pitkä, valmista ei tule kuin ohikiitäväksi hetkeksi, kenties vain yhden tarinan verran. Jo oikean aiheen löytyminen auttaa eteenpäin.

Monella kirjoittajalla – myös minulla – on pöytälaatikossa lakoon menneitä joutavuuksia. Niissä kirjoittaja on jäänyt tarinansa alle, eikä saa sitä tyylin puolesta tottelemaan. Jos yrittää olla yhtään hienompi, parempi tai fiksumpi, tyyli katoaa saman tien. Kun yrittää sanoa enemmän kuin mitä on rahkeita, käy lähes aina nolosti.

Toisinaan aloittelevan kirjoittajan tyyli-ikoni häilyy taustalla niin, ettei oma ääni pääse esiin. Tommy Tabermann, Rosa Liksom ja Jari Tervo ovat saaneet kaikki paljon jäljittelijöitä, koska vain omintakeista tai ylipäätään tusinakynäilijöistä erottuvaa tyyliä pystyy imitoimaan. Kun Hanna Ekola lauloi Villihevosista, niin maalit kuoriutuivat sekä taloista että autoista. Se edusti niin persoonallista tyyliä, että korva ei uskonut todeksi. Tom Waitsin ääntä – hylätyn orangutangin soidinhuutopotpuria – yritettiin jäljitellä eräässä mainoksessa, Waits veti jutun oikeuteen ja voitti. Tyyli oli ja on hänen, ei mainostoimiston. Kirjoittaja ei koskaan voi tuollaiseen mahtiin yltää.

Jos Tolkienin perikunta olisi virkumpi, olisi aika monta kirjaa vedetty pois markkinoilta, koska Taru sormusten herrasta kirjan varjo on tuskastuttavan pitkä. Jo luodusta maailmasta luominen osoittaa kyllä huonoa mielikuvitusta: muuttamalla nimet ei tyyli vaihdu.

Sitten kannattaa tyytyä realismiin, jos jopa fantasia pitää varastaa. Kirjoittaja voi olla karaokesolisti: hän ottaa muilta aiheen ja tyylin. Aiheen ja teeman saa varastaa, mutta oman tyylin eteen on nähtävä vaivaa. Amerikassa on noin 3000 ammattimaista Elvis-imitaattoria, mutta kuka haluaa tietää mitään niistä? Ne ovat pikkujoulukamaa, risteilymaskotteja ja sitä rataa. Kew Westissä, Sloppy Joe –baarissa lähellä Ernst Hemingwayn kotitaloa, järjestetään vuosittain Hemingway-kisa: eniten papaa muistuttava voittaa. Olin katsomassa kerran finaalia, näin villapaidat, parrat ja tekoarvet. Ei sillä ollut mitään tekemistä minkään kanssa. Finalisteilta kysyttiin, osasiko heistä joku kirjoittaa. Kukaan ei maininnut sitä avukseen, sen sijaan partoja kehuttiin aidoiksi.

Kirjoittajan teksti paljastaa oitis, mitä hän on lukenut. Harjaantunut lukija tietää, onko kielimaisema kotoisin harlekiineista ja muistuttaako se enemmän Vonnegutia, kaksi äärilaitaa mainitakseni. Imelä tyyli paljastaa, että kirjoittajalla on romantiikan nälkä, siinä ei ole mitään vikaa. Siis jos haluaa sellaista kirjoittaa ja olettaa, että lukija tajuaa tämän. Pahinta on tahattomuus. Lapsus, jota kirjoittaja ei tajua. Pari liikkistä johtoverbiä – kivahti, puuskahti, inisi – ja sori, se meni siinä, se uskottavuus, että ollaan tässä lukumiehiä tai –naisia.

Yksittäinen kielikuva kertoo kaiken, vähän niin kuin salaattikastike paljastaa minkä köksä tekee. Säveltääkö hän omiaan vai ei. Yksi uhmakas katse, siihen itsepintainen kihara ja itkuisa vapina – peli on menetetty. Ellei sitten halua samaan kerhoon Barbara Cartlandin kanssa. BC-kerhon Priimukseksi pääsee tällaisilla kielikukkasilla: Hänen mantelin muotoiset, tummansilmänsä kostuivat vääjäämättömästä liikutuksesta, jonka Charlesin yllättävä paluu aiheutti. Mitalin saa, jos lisää vielä tämän: Annan koko ruumis vapisi kiihkosta ja jännityksestä.

Aihe tai teema ei tee kenestäkään tyylikästä. Voi kirjoittaa kuinka sensaatiomaisesta aiheesta tahansa, mutta tekee sen tyylittömästi. Amatööri luulee, että juuri hänen aiheestaan ei ole kukaan kirjoittanut. Että esimerkiksi balettitanssijoiden/karjakkojen/siamilaisten kaksosten vaikeudet 1940-luvulla ovat olleet vaiettuja ja kipeitä asioita. Mutta tarkemmin ajatellaan, kaikki asiat ovat kipeitä ja vaiettuja. Tapa kertoa ratkaisee, miten lukija asian kokee. Talouskasvun aikaan Suomessa itkettiin suuren lamaromaanin perään, mutta kukaan ei enää vingu siitä.

Tyylistä vielä: haluaako lukija viihdyttää itseään kipeillä ja vaikeilla asioilla? Onko kirjoittaja varma siitä, että hänen itkunsa on lukijalle mieleen? Mitä jos kokeilisi ihan vaihtelun vuoksi huumoria. Kääntäisi asiat päälaelleen, antaisi aiheelle vähän toisenlaisen mittakaavan. En tuputa huumorin käyttöä kenellekään, mutta usein se vapauttaa myös kirjoittajan käyttämään kieltä uudella tavalla. Tarinaan vaadittava tyyli voi löytyä yllättävillä kokeiluilla. Ja mitä huumoriin tulee, sitä lukijat rakastavat. Huumori on harvinaista herkkua ja tuntuu, että yhä harvinaisemmaksi se käy. Synkkyyttä on Tellus pullollaan, on aina ollut.

Kirjoittaja oppii viimeisenä tyylin. On kirjoittajia, joilla sitä ei ole vielä kymmenen kirjan jälkeen, ei voi mitään. Lause ei erotu, kieli kärsii omituisesta pöhötystaudista tai vetelyydestä – okei, se voi olla tyyli siinä pikakiväärimäinen ote. Molemmista voi tulla riesa. Lukija saa päättää, lukee hän mieluummin adjektiivein ja adverbein lastattua, kermakuorrutettua kamaa vai näkkileipää.

Kirjoittajille ei ole tarjolla tyylikoulua, mutta eikä sitä ole lukijoillekaan. On vain kirjastoja, itse pitää tyyli tankata. Tai ymmärtää. Että sikäli me kaikki istumme samassa paatissa. Lukijan mieltä ei voi lastata täsmälleen samanlaisilla tyylioivalluksilla, kuin mitä kirjoittajalla on. Aika lähelle voi päästä, lähelle kannattaa pyrkiä: tyylin pitää upota, ei upottaa. Törähtää raikkaasti tai ainakin tarkoituksenmukaisesti. Jos jossain on vielä villihevosia, niin tarpeeksi hyvä yhden miehen tai naisen bändi lassoaa ne heittämällä.

Nimittäin heittämällä lukijan tarinaan, ja sen jälkeen kaikki ovat omillaan.

Mari Mörö

Julkaisija: Amusa Kulttuuritori / TS (infoamusa.fi)

Takaisin